Suomalaisuudesta puhutaan paljon ja kaikenlaista. On osaamista ja taitoa sekä koulutusta pärjätä maailman turuilla, mutta yhdessä asiassa täällä ollaan surkeita. Nimittäin, kun tullaan siihen, että pitäisi uskaltaa olla köyhä, kaikki ihmiset kavahtavat ja peittävät kasvonsa eivätkä myönnä olevansa vähävaraisia. Se on suuri häpeä ja itsensä aiheuttama tila; ainakin näin yhä useammin ajatellaan kovien arvojen ja yrittäjyys- ja yksilökeskeisyyden kohottaessa päätään. Väite on silti erittäin absurdi, sillä kuka tieten tahtoen haluaa olla köyhä ja kärsiä puutetta. Jokainen ihminen yrittää parhaansa mukaan ja joillakin on onni myötä ja toisilla onnettomuus, mutta silti kaikkien pitäisi lähteä samalta viivalta. Menestymisen eri sarjoja ei ole eikä kuin kärkipään kilpailijoiden tuloksia lueta uutisissa. Ei siis ihme, että jälkipää pysyy hiljaa, koska heidät totutetaan sellaiseen.
Silti mitä kulttuuria tällaisesta peittelemisestä ja roskien maton alle varaamisesta tulee? Falski kuva yhteiskunnasta ja tämän kuvan myötä tehdään uusia päätöksiä, jotka edelleen kaventavat yrittäjyyden mahdollisuuksia suurimmalta osalta väestöstä. Kaikki vain keskittyvät tilansa salaamiseen, koska olettavat muilla olevan paremmin. Eihän muusta puhutakaan kuin stailaamisesta ja tuunaamisesta sekä ruuanlaitosta, vaikka monelle ihmiselle elintarvikkeiden hankinta saattaa olla kiven takana, saati sitten terveydestään huolehtiminen. Sosiaaliavustukset eivät koske kaikkia ihmisiä. Paljon on ihmisiä, jotka jäävät niukasti niiden ulkopuolelle ja he koettavat elää miten, kuten parhaaksi taitavat. Joidenkin omanarvontunto ei salli avata sosiaalitoimiston ovea, vaikka he ehkä sitä kautta saattaisivat kohentaa elämänsä laatua.
Avustuksitta eläminen ei ole pelkästään tyhmyyttä vaan vastalause, sille että elämisen mahdollisuudet otetaan pois eikä työllä voi elää. Ihmiset tukeutuisivat paljon mieluummin ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen kuin avustuksiin. Useat joutuvat kuitenkin taipumaan elämään tukien varassa, kun osa sinnittelee vielä ilman niitä. Kukaan ei kuitenkaan uskalla olla rohkeasti köyhä, joka puhuisi köyhien tilan korjaamiseksi niin, ettei heidän tarvitsisi kerjätä voidakseen saavuttaa edes jonkunlaisen elämisen laadun ja turvan. Tämä on ihmeellistä, sillä onhan vallassa puolueet ja ihmiset, jotka jatkuvasti puhuvat yrittäjyyden ja ahkeruuden puolesta, mutta jotka jatkuvasti kaventavat tavallisen köyhän ihmisen omatoimisuutta. Jos vähäosaisella olisi mahdollisuus tienata muutama kymppi omin keinoin, ollaan siitä heti rankaisemassa pienentämällä eläkkeitä ja/tai asettamalla työtön harkinnanvaraisuuden piiriin. Tämä ei ole kannustamassa ottamaan vastaan väliaikaista työtä, jonka jatkosta ei ole mitään varmuutta, mutta joka silti pitkällä aikavälillä saattaisi johtaa työtäsuorittavan työllistymiseen.
Näin ihmisten on vain tyydyttävä kärsimään ja odottamaan ihmettä eli sitä, että heille yhtäkkiä tarjotaankin kokopäiväistä työtä, jonka turvin he vapautuvat ahdistuksesta kertaheitolla. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä yhteiskunnassa, jossa työsuhteet muuttuvat jatkuvasti lyhytkestoisimmiksi. Työntekokarusellista pudonneet ei sinne hevin takaisin pääse. Mahdollisuudet heikkenevät iän ja sairauksien myötä. Kuinka paljon tämä on tietoista, on vaikeata sanoa. Kuinka paljon tämä on tarkoituksella tehty tilanne vai puhtaasti ajattelemattomuutta sekä lyhytnäköisyyttä? Taustalla on kuitenkin suomalaisten kyky vaieta ja peitellä vaikeita asioita. Ne kuuluvat perheen sisälle eikä julkisesti ruodittavaksi. Tämä lisää väärää luuloa tilanteesta. Joillekin poliitikoille on sitä paitsi edullista pitää yllä tätä tilannetta, sillä he voivat perustella laiskuudella tukien leikkaamista ja kontrollin kiristämistä. Olisi vaikea kiristää ihmisten elinolosuhteita, jos samalla myönnettäisi heidän olevan tavallisia, rehellisiä ja yritteliäitä ihmisiä, jotka erinäisten yhteensattumien ja maassa harjoitettavan politiikan johdosta ovat joutuneet ahdinkoon.
Ensimmäinen askel muutoksen tiellä on kuitenkin rehellisyys. Se, että ihmiset eivät koeta olla fiinimpiä kuin he ovat, vaan kertovat avoimesti elämästään ja vaikeuksistaan. Siinä ei ole mitään hävettävä, että on köyhä. Puhuihan Jeesuskin siitä, että köyhät ovat aina keskuudessamme. Hän ei tarkoittanut sitä, että tilanne pitäisi hyväksyä sinänsä. Jeesus puhuu siitä, ettei köyhiin saa kohdistaa mitään erikoispainostusta vaan olla ymmärtäväisiä heitä kohtaan. Silti, miten köyhiä voi ymmärtää, jos he itse kieltävät olevansa köyhiä ja pimeässä hiippailevat askareissaan ja muuten esittävät parempaa osaa kuin heille on suotu. Tämä peittely estää parempiosaisten oikeudentunnon kehittymistä, sillä he luulevat kaikkien pystyvän elämää samalla tavalla kuin he. Silloin kukaan ei tunne tarvetta auttaa kanssaihmistä vaan keskittyy yhä enemmän omaan elämiseen. En usko, että valtaosa ihmisistä olisi niin tunteettomia, etteivätkö he suuntautuisi toisella tavalla nähdessään, kuinka laajaa kärsimys on.
Omassa perhepiirissäkin saattaa käydä niin, että ei olla tietoisia sukulaisen tilasta, koska tämä ei koskaan siitä puhu, kun aikaa vietetään yhdessä. Ahdinkoa pidetään epäonnistumisen myöntämisenä ja pelätään tuomituksi tai halveksituksi tulemista. Silti totuus ei voi koskaan olla pahasta. Sen myötä näkee myös sen, kuka on tosi ystävä ja kuka ei. Tuskin sellaisilla ystävillä, joiden seurassa on salattava tilansa, on paljon käyttöä. Eivätkö he suorastaan tee elämästä entistäkin vaikeamman ja sellaisen ihmisen seuraan on vaikea joutua ja heistä tekee mieli nopeasti eroon.
Maailmaa rakennetaan vallitsevan kuvan mukaisesti. Ihmisten on luotava sellainen imago, joka vastaa todellisuutta. Usein puhutaan kyllä kehitysmaiden ongelmista, mutta ei juuri koskaan siitä, kuinka paljon omassa lähipiirissäkin olisi korjattavaa. Tätä kartoitusta varjostaa helppous. On helppoa lähettää muutama kymppi jollekin tuntemattomalle ihmiselle johonkin kaukaiseen maahan, kun asialla ei sen jälkeen tarvitse vaivata päätään. Vastuunottaminen pitemmäksi aikaa vaatisi jo aivan erilaisia ponnisteluja, joten on inhimillistä, että ihmiset eivät hevin tee elämästään vaikeampaa kuin mitä se on, mutta jos ja kun he näkevät siihen olevan tarvetta, heidän asenteensa muuttuu. Samalla heidän elämänlaatunsa paranee, sillä todellakin on niin, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Suuri osa hyvinvointivaltioiden pahoinvoinnista johtuu siitä, että kanssaihmisestä välittäminen on unohdettu.
Tämän asennemuutoksen myötä alkaa kiinnostaa globaaliajattelu ja todellinen maapallon auttaminen. Miten voi olla huolestunut isoista asioista, kun auttamisesta ei välitä pienessä mittakaavassa tai mikä vielä pahempaa, ei tiedä sellaiselle olevan tarvetta. Ympäristö kasvattaa meitä ihmisiä. Siksi on tärkeää antaa siitä oikea kuva. Ilman rehellisyyttä ja tavallisen kansan taidetta tämä saattaa jäädä vain yksittäisiksi toiveiksi, joita herkällä hetkellä lausutaan puoliääneen. Oikean kuvan antamista vaikeuttaa häpeän lisäksi se, että köyhän asiasta vallitsee historiallinen kuva. Se nähdään jonain vallankumouksellisena ja vaarallisena. Siksi siitä on vaiettava, koska se voi johtaa katastrofiin. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet sen verran vuosikymmenien saatossa, etteivät he turvaudu samanlaisiin ratkaisuihin sen paremmin siellä missä on rahaa kuin siellä mistä sitä puuttuu.
Ratkaisevinta tilanteessa on kuitenkin se, että ihmiskunta on nyt puun ja kuoren välissä. Sillä ei ole varaa antaa väärää kuvaa todellisuudesta, koska se johtaa virhearviointiin siitä, että nykyisellä tyylillä voi elää ikuisesti. Kaikki on loppumassa. Myös salaileminen on käynyt epäviisaaksi. Se edistää kuvaa, että yrittämisellä ja itsekeskeisyydellä on ratkaistavissa niukkuudenongelma. Tällä asenteella ei enää kuin edistetä epäkohtien voimistumista siksi, kunnes paineet purkautuvat räjähdyksinä. Sellaiseen ei kenellekään pitäisi olla varaa, koska se tietää loppua, jonka jälkeen kaikki on aloitettava alusta eikä se ole kenellekään kivutonta. Mikä vielä vaarallisempaa, mutta sitäkin todennäköisempää: uudelleen aloittaminen voi olla mahdotonta ja kaikki tämä lähtee väärästä imagosta, että elämme maailmassa, jossa loputtomiin voi pärjätä, kun puskee vain itsensä eteen.
Ennen vanhaan tällä ei ollut merkitystä, koska roskat pystyttiin lakaisemaan maton alle, mutta tulevaisuudessa se on mahdotonta. Ei nimittäin kaikki maailman matotkaan riitä siihen, että valtaosa ihmiskunnasta pidetään persoonattomana massana, jolla ei ole sanavaltaa omiin päätöksiin ja hyvinvointiinsa eivätkä he voi olla osana ratkaisemassa sitä, että luonnonvarat eivät lopu.
