Sosiaalisen median voittokulku on aiheuttanut sen, että ihmisten välinen kanssakäyminen on paljolti siirtynyt yksityisiltä kotisivuilta Facebookiin ja nyttemmin myös Google Plussaan. Omien sivujen tarvetta on vähentänyt myös se, että helppokäyttöiset valmispalvelut omilla foorumeillaan houkuttelevat ihmisiä. On huomattavasti helpompaa naputella valmiiseen blogialustaan juttuja kuin ryhtyä itse sellaista koodaamaan. Lisäksi monet valmispalveluista ovat ilmaisia, kuten WordPress ja Blogger sekä YouTube. Suurin syy valmispalveluiden suosioon kuitenkin varmasti se, että hakukoneet indeksoivat niitä paljon auliimmin kuin yksityishenkilöiden sivuja. Onhan Blogger esimerkiksi Googlen omistuksessa, joten olisi hassua, jos se sahaisi omaa oksaansa.
Kehitys olisi varmasti kulkenut tähän suuntaa ilman Facebookiakin, koska kotisivun ohjelmointi on yksinkertaisesti harrastajalle sekä liian hidasta että kallista. Ihmisillä ei yksinkertaisesti riitä aikaa työpäivän jälkeen tutkia tuntikausia, usein päivä kaupalla, jonkin ongelman ratkaisua Internetistä, missä on määrällisesti paljon tietoa, mutta sen taso ja luotettavuus sekä yhtenäisyys ovat kyseenalaisia. Se on vapauden hinta. Kun kuka tahansa saa esiintyä asiantuntijana, ei ole takeita, mikä tieto on ehtaa ja mikä ei. Webohjelmoijia taas vaivaa jonkinlainen vieraantuminen reaalielämästä ja heidän työnsä on niin sirpaloitunut, että heiltä puuttuu kyky neuvoa asioita alusta loppuun. Niinpä jotain ongelmaa tutkiessa tavallinen tallaaja voi löytää kymmeniä tutoriaaleja, joissa sama asia, mikä usein on sanomattakin selvä, on esitetty, mutta puuttuvaa kohtaa ei löydy mistään. Webkoodaustiedon yhdistäminen saattaa olla selvää tutoriaaleja kirjoittaville ihmisille, mutta ei niiden lukijoille.
Viikonloppuna luin Internetistä useita esitelmiä siitä, miten RSS-syöte lisätään omalle sivulle. Törmäsin yhä uudelleen tutoriaaleihin, joissa jokin tietty osa-alue selitettiin sangen seikkaperäisesti, mutta unohdettiin kertoa, miten tämä yksinkertainen totuus pannaan käytäntöön. Joskus toteutukseen viitattiin antamalla linkki uudelle sivulle tai kehotettiin lukemaan lisätietoa kirjasta. Lopulta yksinkertaisesti heitin tumput tiskiin. Olisin vain halunnut tiedon siitä, miten html-tiedostosta kutsutaan tuo ihana ja loistava xml-tiedosto, joka mahdollistaa RSS-syötteen käytön. Ehkä minulla oli huono tuuri, mutta uskallan epäillä sitä. Tämä nimittäin ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen törmännyt siihen, ettei tiedon jakamista ole suunniteltu kysyntää vastaavaksi.
Jatkuva hedelmätön työ oman kotisivun kehittämisen hyväksi on saanut minut miettimään valmiimpaa ratkaisua. Ehkä se ei kaikilta osin niin hirvittävää olekaan, mutta omannäköisyys siinä kokee inflaation. Toisaalta, miten sitä tavallinen tallaaja kehityksen kokkaa kääntämään. Juna se vain jyskyttää eteenpäin ja on joko väistettävä ja jäätävä asemalaiturille tai hypättävä kyytiin. Varmasti tämän kysymyksen kanssa painii moni muukin ihminen. On vain surullista, jos joutuu sanomaan hyvästit rakkaalle hengentuotokselleen, johon on käyttänyt valtavasti aikaa ja vaivaa.
Tässä pitää vain todeta, että olihan vanhalla kunnon kotisivullakin hetkensä. Pari kymmentä vuotta sitten ei oikeastaan juuri muuta konstia ollutkaan päästä netissä näkyville. Siinä mielessä tehty työ ei ole mennyt hukkaan. Omaa määräämisvapautta sitä varmasti jatkossa kaipaa, jos ja kun panostus itselliseen foorumiin vähenee, ja ehkä loppuu kokonaan. Nyt tilanne alkaa vain olla se, että webtekniikkojen kehittyessä ja kielien lisääntyessä, niiden hallitseminen jakautuu tiimeille, koska kokonaisuuden hallitseminen alkaa olla jopa yhden ammatti-ihmisen resursseille liikaa, saati sitten harrastajalle.
