Joku aika sitten hyvä tuttavani menehtyi. Se oli surullista ja hämmentävää. Aluksi olin hiukan pettynyt itseeni, koska mietin tilanteessa myös omaa tilaani ilman häntä. Tarkemmin mietittyäni ymmärsin, että on luonnollista suhteuttaa tilanne itseensä, sillä ystävän menetyksen jälkeen elämä ei ole entisellään. Sitä paitsi, missä muualla kuollut voisi elää kuin elävien sydämessä ja mielessä. Tapahtumaa sovitellaan alkujärkytyksen jälkeen jäljellejääneiden sielussa.
Sydämeen ystävä on nyt tehnyt pesän, mikä tuo lohtua minulle, eikä varmasti hänellä ole mitään sitä vastaan, että on jättänyt elämästään jäljen. Mitä suurempi ihminen sitä rajumpi muutos on hänen asettumisestaan surevan sydämeen. Siitä minunkin hämmennys varmaan johtui, eikä itsekkyydestä. Ajan kuluessa muisto muuttunee monisäikeisemmäksi ja hänen olomassaolo mielessäni on kaikkea sitä, mitä hän edusti elämässään.
Yritin kuvat tuntemuksiani ja kaipuuta runoissani, mutta ilmeisesti asia on liian tuore. Runoista tuli niin äiteliä, että päätin olla julkaisematta niitä. Yhden lyhyen viestin lisäsin Runoja –sivulle näin jälkikäteen. Kirjoitinhan rivit jo helmikuun 1 päivänä. Siinä tärkein on kiteytettynä:
Kuolleen sielu
Ystävän sydän
on kuolleen sielu.
1/2 -12
Koska Kuolleen sielu -miete on lisätty Runoja -sivulle vasta eilen, on sinun vieritettävä näyttöä alaspäin, kunnes värssy tulee vastaan. Pääset Runoja –sivulle tästä.
