Viime perjantaina videoitani oli katsottu 6272 kertaa mikä ylittää 41 katselukerralla viime vuoden lukeman 6231. Juuri tällä hetkellä on vielä liian aikaista ennustaa, tuleeko tästä vuodesta vilkkaampi kuin viime vuodesta. Sitä varten pitäisi keksiä joku luotettava laskukaava, koska videoita on julkaistu kumpanakin vuonna pitkin vuotta. Näin kokonaiskatselumäärän jakaminen videoiden määrällä ei anna kovin selkeää kuvaa asiasta. Virheellinen tapa ei tietysti ole, mutta epäreilu viime vuotta kohtaan, koska silloin ensimmäinen video julkaistiin vasta tammikuun 23 päivänä ja siitä eteenpäin videoita tuli tiputtamalla seitsemän kappaletta. Nyt nuo kaikki seitsemän videota ovat kartuttamassa vuoden 2013 kävijätilastoja sen lisäksi, että olen tänä vuonna lisännyt neljä uutta videota.
Näyttää näin sormituntumalta, että kiinnostus on pysynyt samanlaisena tänä vuonna kuin se oli viime vuonna. Kahden viimeisen julkaisuni osalta käynnit eivät silti ole olleet niin hyvää luokkaa kuin olisin odottanut. Niin ensimmäinen singleni Läpi näiden vuosien kuin Jouni Juolan kanssa tekemämme Hiljaisia lauluja –äänite, jolta Ystävä voisitko kasvoni pyyhkiä –laulu on otettu, olivat aikoinaan kohtuullisen kysyttyjä. Nyt ne ovat olleet todennäköisesti vähiten katsottuja videoitani. Kun latasin nuo laulut YouTubeen, odotin niille samaa kiinnostusta kuin ne aikoinaan saivat. Ensimmäinen singleni ilmestyi vuonna 1983 ja Hiljaisia lauluja –äänite tuli ulos vuonna 1996. Ehkä ne ajan myötä saavuttavat kuulijansa. Toivon ainakin niin, koska ne syvästi käsittelevät elämää ja todistivat aikoinaan olevansa kohteita, joihin ihmiset samaistuivat. Tietysti ihanteet muuttuvat ajan saatossa, mutta ihmisen sisin vaikeammin.
Näet yhdellä silmäyksellä videotarjonnan ja katselukertojen kehittymisen Yelling Rosan Bloggerin YouTube –videotsivulta. Toivottavasti viihdyt videoitteni parissa.
Elämän hymni –runo
Istuskelin viime perjantaina Tornion Arboretum –puistossa ajeltuani runsaan tunnin ennen sitä pyörälläni. Mielessäni soi koko pyöräreissun ajan tuttu melodia ja mietin, miten ihmeessä se osaa repiä niin ihanan makeasti sydänalaa. Tulin siihen tulokseen, että sävelmässä on samalla tavalla iloa ja surua niin kuin elämässä. Vaikka se on kirjoitettu duuriin, se soi mollissa. Valssin poljento lisää vielä maailmaan kuuluvuuden tunnetta. Ei ole lainkaan mahdotonta, että säveltäjä on saanut aiheet työhönsä lämpimässä kesätuulessa seisoskellessaan hetkellä, jolloin joku tapahtuma on tehnyt hänet hyvin nöyräksi kauneudelle.
Melodia lakkasi soimasta kuitenkin vähän ennen kuin istahdin puistonpenkille. Auringonpaisteessa kuului lasten kiljahtelut, kun he leikkivät läheisellä kumpareella. Loppukesän tuuli hyväili niin kasvojani kuin mieltäni. Kokemus oli tehnyt tehtävänsä eikä minun tarvinnut kuin tiivistää paperille, mitä ympärillä tapahtui. Siellä soi Elämän hymni, tuo hiukan bluesiin taipuva tapahtuminen. Olisikin eriskummallista, jos me ihmiset kokisimme elämän enemmän iloiseksi kuin haikeaksi. Tuntuisi, ettei silloin rakkailla asioilla, joista joutuu enemmin tai myöhemmin luopumaan, olisi meille mitään merkitystä. Tämän perusvirityksen tunteminen on slaavilaisuudelle piirteenomaista.
Mietin pitkään, jätänkö lähes haamukirjoituksena syntyneeseen tekstiin slaavilainen-sanan vai vaihdanko sen suomalainen-sanaan. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että ei niissä sinänsä ole mitään eroa. Me emme ole länsimaisia hilipatti-duuri-ihmisiä, vaikka sitä monelta eri taholta on haluttu. Me koemme elämän syvästi, mutta samalla olemme onnellisia, että olemme syntyneet ja että meillä on jotain, mitä muistella silloinkin, kun se sattuu.
Nyt Muistikirjani sivulla 40 luki:
Se on sekoitus
iloa ja surua.
Mittalasissa kai suolaa
hiukan enemmän kuin makeaa.
Se on slaavilaiseen mieleen,
eikä mikään mene pieleen,
kun sävel tarttuu kieleen,
ja hyräilee elämän
tahdissa.
23/8 –13
Luin sen halvan Nokiani muistiin ja kuuntelin sen. Äänessä oli liikutusta ja päätin, että pitäydyn tuossa äänitteessä, vaikka siinä on paljon kohinaa. Valitettavasti lasten äänet eivät kantaudu mikrofoniin. Voit kuunnella nauhoituksen täällä.
Puistosta poistuessani olin onnellinen, että olin kokenut katharsiksen. Kiitollisuus ilmeni ajatuksissa siten, että toivoin jonkun muun kokevan samalla tavalla lukiessaan ja/tai kuunnellessaan tekstini. Silti koskaan ei voi tietää, mikä on universaalia. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla, mutta yrittänyttä ei laiteta.
JK Olen jatkanut Postrahavasta -jutturunokokoelman ilmaista tutustumiskautta 22.9.13 saakka. Lue, luku- ja/tai latausohjeet täältä.
