Elämän tarkoitus

Katsoin äsken Ylen Areenalta kolmannen osan englantilaisesta minisarjasta Tulisieulu (South Riding). Sen esittelytekstissä sanottiin, että pääosan esittäjä Rachel Burton (Anna Maxwell Martin) yrittää saada takaisin elämänsä hallinnan ja että hän etsii edelleen vastausta universaaliin kysymykseen: mikä on elämän tarkoitus. Kun luin esittelyn, totesin olkapäitä kohauttaen, että elämän tarkoitus on elämä. Toki tämä on todettu aikaisemmin jopa samoilla sanoilla monessakin maailmankolkassa vuosituhansien saatossa. Jännää onkin se, mikseivät ihmiset tyydy tuohon hyvin luonnolliseen ja johdonmukaiseen seuraamukseen. Totuuden hyväksyminen säästäisi niin ihmiset, eläimet kuin kasvikunnan paljolta vaivalta ja surulta. Mietehän tukee sitä, että joka luontokappaleelle tulisi antaa tilaa. Jos hyväksyy elämän tukemisen, ei elollisen tuhoaminen enää ole johdonmukaista puhumatta lajikumppaninsa sortamisesta. Siihen ei ole tarvetta.

Kaikki me kuitenkin tiedämme, että konsensusta elämän ja ihmisen välillä ei juuri ole. Sopusointua ihmisen ja ympäristön välillä esiintyy taiteissa ja hengellisissä piireissä, mutta jo jälkimmäisessä ryhmässä esiintyy ahneutta ja kateellisuutta kanssaihmisiä kohtaan sekä muun elollisen arvotta jättämistä. Taiteen erikoisasema johtuukin siitä, että sen kehittelyt tapahtuvat sellaisella järkitajunnan alueella, jota ei tarvitse sovittaa välittömään ympäristöön. Riittää, että keksityt kuvat eivät ole mielikuvituksessa ristiriidassa keskenään. Suurin merkitys on luovuuden suuntaa-antavuudella. Ilman mielikuvitusta ihminen ei nousisi koskaan uudelle tasolle eikä oivaltaisi edes teoriassa uusien mahdollisuuksien olemassaoloa.

Ihminen ei ole ainoa luontokappale, joka syyllistyy elämänvastaiseen käyttäytymiseen. Myös simpanssit saatavat tappaa ”huvikseen”, leikitellä toisen eläinlajin edustajan kanssa ja lopulta tappaa kidutetun uhrinsa syömättä tätä. Tästäkö sitten padot murtuvat ja yhä kehittyessä elollisen olion toilailut muuttuvat yhä vaikeaselkoisemmiksi. Tietysti näin voi päätellä, mutta yhtä hyvin voimme ajatella, että luomakunnan kruunu ensimmäisenä saavuttaa kehitysasteen, jossa tappamisen ja tuhoamisen perusteita on mahdollista miettiä. Toivoa sopiikin, että ihmisten haaveissa ja taiteessa esiintyvä harmonia luonnon kanssa koetaan mahdolliseksi ja edelleen välttämättömäksi. Ihmisen tekninen tietämys riittäisi jo nyt siihen, että lajimme tukisi ehdoitta elämän jatkuvuutta ja edelleen kehittymistä. Vaikka mielemme laahaa tekniikan perässä, ihmiskunnan pitäisi jättää muutamia kehitysaskelmia väliin nopeuttaakseen kasvamistaan elon harmoniaan. Maapallon nimittäin ei ehdi odottaa meidän kehittymistä omalla painollamme. Tämä tulema kertoo ehkä parhaiten sen, että elämän tarkoitus on elämä. Jos tuo tarkoituksenmukaisuus loppuu, tuhoutuu myös maapallomme. Siitä on jo merkkejä, mitä ahneus ja elämän jatkumisen kunnioittamatta jättäminen saa aikaan. Maapallon, niin elollisen, voimavarat hupenevat nopeaa vauhtia.

Facebooktwitterlinkedinrss
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Kategoria(t): Kirjallisuus, Luonto, Yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.