Viime aikoina olen kohdannut itseni lisäksi muita ihmisiä, jotka kysyvät itseltään, onko yhteisyyden puute minun vikani. Niin minä kuin muutkin ovat miettineet sitä, olisinko jossain muualla vähemmän yksin. Tässä myllerryksessä mieleeni on tullut ystäväni sanat, että kun ihminen on sinut itsensä kanssa, hän on kotonaan, vaikka rotankolossa. Hänen mukaansa muutos parempaan alkaa itsensä palkitsemisesta. Olen tämän tien kulkija loppuun asti niin kuin jokainen meistä. Syyllisen hakeminen meistä itsestämme tai muista ei meitä auta. Ajatuksien pyöritteleminen sai minut kirjoittamaan seuraavan runon.
Maailma erkanee itsestään
Me synnymme yksin
ja me kuolemme yksin.
Se ei ole kenenkään vika.
Se on maailma,
joka erkanee
itsestään.
© Yelling Rosa
2023-10-23
We Are Alone Together in This Loneliness
Recently, I have encountered other people besides myself who ask themselves if the lack of commonality is my fault. I and others have wondered if I would be less alone elsewhere. In this turmoil, my friend’s words have come to mind that when a person is at peace with himself, he is at home, even in a rat hole. According to him, the change for the better starts with rewarding yourself. I am a traveler on this road until the end, like each of us. Blaming ourselves or others does not help us. Rolling my thoughts led me to write the following poem.
The World Diverges
We are born alone
And we will die
Alone.
It’s nobody’s fault,
It is the world
Diverges from
Itself.
© Yelling Rosa
2023-10-23
