Joskus käy niin, että ajatukset karkottavat unen. Siinä ei auta, vaikka olisi kuinka väsynyt. Jokin idea vain alkaa pörrätä päässä kuin mehiläinen tuplalasien välissä. Ainoa konsti on nousta ylös ja pistää sanat peräkkäin paperille, kunnes ne ovat oikeassa järjestyksessä – ainakin omasta mielestä ja livahdettava vällyjen väliin. Joskus sieltä on kerta toisensa jälkeen noustava ja otettava kynä kauniiseen käteen: idean on saatava olla tyytyväinen kirjoittajaansa. Sen on tunnettava, että se on ilmaistu ymmärrettävällä tavalla.
Unisen ajatukset voivat olla säihkyviä, mutta kun unihiekka on karissut silmistä, saattaa kysyä itseltään, mitä tämä nyt oikein on. Silloin ei nukuta lainkaan vaan ideaa aletaan katsoa aivan toisesta näkökulmasta. Valmista tullee vasta aamun sarastaessa. Jos sanat eivät tympäise, valvominen on ollut hintansa väärtti. Vaikka mennyt palaa, se ei koskaan pysy samanlaisena. Jonkun on hyvä olla valppaana. Olenko se minä? Ehkä se olet sinä. Jokainen joka huomaa, on runoilija. Kirjuri ei tarvitse olla.
Voit lukea ajatukseni, jotka pistivät torstainvastaisena yönä uneni kartanolle, Runoja-sivulta. Toivottavasti sanat eivät kantaudu kuuroille korville. Jos kaikuvat, niitä ei ole lausuttu huolella, mutta on se kasvamista, että nyhjäisee tyhjästä. Meillä, kun ei paljoa ole. No, tämä oli tässä. Taidan painua pehkuihin. Ehdin nukkua muutaman tunnin.
Niin,
tai jos meillä on jotain paljon,
on se ei mitään.
