Mystinen metsä

Marraskuun kuva, Mystinen metsä, on synnyttänyt mielessäni monenlaisia ajatuksia, joista erikoisin on se, että kaikki sanat yhteensä eivät riitä kertomaan, mistä taiteessa, jopa elämässä on kysymys. Toteamus voi tuntua oudolta. Jos kuitenkin annamme sille mahdollisuuden, on meidän pakko myöntää, että ajattelutapamme usein epäonnistuu selittäessään lainalaisuuksia, emmekä pysty ennakoimaan riskejä, vaan pikemmin vaistoamme ne. Siksi voidaankin kysyä, onko olevaisuuden määrittäminen sanoin ylipäätään mahdollista. Abstraktitaide on luopunut tavanomaisesta ajattelumekanismista. Se operoi vaistojen ja vaikutelmien välityksellä, eikä pidä analyysejä itsestään selvyyksinä. Järkipäätelmät jopa latistavat usein taide-elämyksen ja vievät vastaanottajalta vapauden kokea, että taideteoksella on muita ulottuvuuksia kuin sanallisen ajattelun konseptit. Abstraktin taideteoksen tarkoitus on jokaiselle vastaanottajalle omakohtainen. Sen tarkoitus ei välttämättä ole kokonaan järjellä selvitettävissä, vaan siihen tarvitaan myös tunnetason vastaanottamista.

Vaikuttaakin siltä, että sanat toimivat parhaiten silloin, kun niillä on tietty tehtävä. Alun perin ne ovat olleet ihmisten välisessä kanssakäymisessä tarvittavien esineiden nimiä. Sittemmin ne ovat siirtyneet kuvaamaan sopimuksia, joilla näitä esineitä on käytetty ja vaihdettu. Ne ovat olleet omiaan ohjaamaan jokapäiväistä selviytymistä yksinkertaisissa ja selkeissä olosuhteissa. Mitä kauemmaksi alkutehtävästään sanat ovat eksyneet, sitä epätäsmällisempiä niistä on tullut. Idean välittäjinä ne eivät ole onnistuneet ja on luultavaa, että objektipohjainen ajattelu tulee tulevaisuudessa joutumaan entistä ahtaammalle maailman pirstoutuessa tuhansiin ja taas tuhansiin mikroyhteisöihin. Näiden yhteisöjen sisälle tullee oma sanallinen konsepti, joka ei taas toimi seuraavassa yhteisössä. Tulevaisuudessa tulee olemaan enemmän yhteistä samalla tavalla erikoistuneiden ihmisryhmien sisällä riippumatta siitä, missä päin maailmaa ne esiintyvät, kuin kansallisvaltioiden kansalaisten kesken.

On mielenkiintoista havaita se seikka, että ihmiset ovat todennäköisesti operoineet alun perin keskenään ilman sanoja ja/tai ainakin ilman yhteistä kieltä. Jokaisella ryhmällä on ollut oma murteensa. Nämä piirteet ovat sittemmin kadonneet tuotantotapojen samankaltaistuessa ja ylituotannon syntyessä. Vaihtokauppaa olisi ollut mahdotonta käydä ilman yhteistä kieltä, sopimusta. Tämä kieli, jota mekin käytämme, on kuitenkin palvellut vain tätä vaihtokaupan tarkoitusta eikä sitä ole suunniteltu selviämään atomiajan haasteista. Toisaalta voidaan kysyä, onko objektipohjaisella ajattelulla mahdollista kuvata tyhjentävästi ihmisluontoa. Ehkä se on vain välivaihe meidän matkatessamme kohti oman olemuksemme parempaa ymmärtämistä. Sen poissulkeminen ei ole ehkä mahdollista, mutta sille annetut painotukset tullevat muuttumaan.

Ihmiskunta on uuden haasteen edessä, koska se elää tilanteessa, missä objektipohjainen ongelmanratkaisu tuottaa enemmän väärinymmärtämystä kuin sitä hälventää. Tiedemaailmassa tähän kysymykseen on paneuduttu jo jonkin aikaa. Silti ongelma ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Me kaikki voimme miettiä, mihin olemme matkalla ja minkälainen on tulevaisuuden ihminen ja maailma, missä hän elää. Onko se upouusi vai vanha paikka, joka hylkää tai muuttaa nykyiset ajatusmekanismit ja palaa lähtöruutuunsa, ehkä jotain uuden ja vanhan väliltä tai sivusta.

Jokainen meistä on kokenut hetkiä, joita sanat eivät ole pystyneet edes huonosti selittämään. Olemme seisseet kukkulalla ja katsoneet eteemme avautuvaa maisemaa tuntien äärimmäistä rauhaa ilman ensimmäistä sanaa. Intelligenssi ei ole tuonut tuohon hetkeen muuta kuin latteuden. Mikseivät esi-isämme ole saattaneet kokea samalla tavalla jo aikojen alussa. Tuskin uusi tapa lähestyä olemassa olevaa ole sen enempää tyhjästä kuin sanat, jotka saivat alkunsa alkuryhmien kanssakäymisestä. Jotakin yhteistä meillä on, mutta emme juuri tällä hetkellä sitä pysty ymmärtämään kuin erikoistilanteissa. Taide-elämys on yksi tällainen yhteenkuuluvuuden hetki. Siksi en yritäkään kuvata, mitä kaikkea Mystinen metsä tuo mieleeni. Sitä paitsi se olisi mahdotonta, sillä sen sanoma muuttaa alati tarkoitustaan niin kuin elämällä on tapana. Tuon muuttuvaisuuden vuoksi tarkka esineellistäminen on ainakin vaikeaa jos ei peräti mahdotonta. Yhteiset sopimukset tuovat toki turvallisuutta ja vaivattomuutta, mutta nykymuodossa ne vievät paljon pois ihmisen kokemusmahdollisuuksista. Me olemme enemmän kuin käyttämiemme sanojen summa. Mystinen metsä – runo on kuva kuvaamisen vaikeudesta. Se syntyi, kun katselin Mystinen metsä –valokuvaa. Runo löytyy Marraskuun kuvan yhteydestä ja Runoja -sivulta.

Facebooktwitterlinkedinrss
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Kategoria(t): Kirjallisuus, Kuvataide, Yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.