Sanat eivät ole viivoja

Kävin lyhyen ja tuloksettoman keskustelun erään tuttavani kanssa siitä, onko sanoilla ja viivoilla operoiminen rinnasteista taiteen raaka-ainetta. Hän totesi melkein oikopäätä, että ei niissä ole sinänsä mitään eroa. Kuitenkin sanojen merkitysoppi (semantiikka) on kielitieteen alalaji, jonka puitteissa sanakompositioita pyritään ymmärtämään syvällisesti. Semantiikka tutkii myös erilaisia temaattisia rooleja sekä totuusehtoja. Merkitysopista erotetaan merkkioppi (semiotiikka). Jo nämä lainaukset puhuvat sen puolesta, että merkeillä ja sanoilla on kouriintuntuva ero (http://fi.wikipedia.org/wiki/Semantiikka). Sanojen assosiaatiopaljous on aivan toista luokkaa kuin merkkien, joita viivat eivät edes vielä ole. Vasta kun viivoista tulee tiettyjä symboleja, ne alkavat assosioida samalla tavalla kuin sanat tekevät heti paperille ilmestyessään. Toki kirjaimia voidaan verrata viivoihin, mutta omituinen olisi sellainen sanataideteos, jossa kirjaimista ei syntyisikään sanoja. Se olisi korkeintaan kuvateos, jossa viivojen tehtävää suorittaa kirjaimet.

Tuo ilmiö, että sanoilla ja sanaryhmillä on jo rooleja ennen kuin niistä tulee edes virkkeitä, ei välttämättä ole paha asia. Usein nämä merkitykset kuitenkin tekevät varsinkin runoilijan työn paljon sidotummaksi kuin taidemaalarin ja hänen pensselinsä, maalinsa ja kankaansa. Ongelma on uusi, sillä vielä runsas puoli sataa vuotta sitten runojen kuvia ei pyritty irrottamaan arkipäivän käytännöistä. Tekstit olivat melko pitkiä ja lyhyinä usein mietteitä. Se polku on jo niin moneen kertaan trampattu, että sen kulkijaa pidetään persoonattomana plagioijana. Uuden luomisessa kaukana vanhoista käytännöistä toki synnytetään ainutkertaista lyriikkaa, mutta sen ymmärtäjät ovat vähissä. Kun kirjoitetaan erikoistekniikalla eli pyritään irrottamaan sanat totutuista tehtävistään, tarvitsee vastaanottajakin harjaantumista. Tuon valmiuden saavuttaminen on hankalaa, koska subjektiivisuus, oma sanojen merkitysoppi jyllää vielä taustalla, kun yleissopimuksista on päästy. Milloin merkityslatauksien arki- ja yksilövankeudesta vapaudutaan edes hetkellisesti, runon uudella aspektilla on mahdollisuus toimia.

Logiikkakin on melkein yhtä valmiiksi purtua, ettei sen suhteen ole juuri sen enempää liikkumatilaa. Kognitiivisella puolella on kuitenkin paremmat mahdollisuudet luoda uutta. Järkitajunta ei ole niin symbolistinen kuin kuvaava tunteisiin vetoava kieli ihmisten välillä. Ajatuksilla luominen on niin hienosyistä kellosepäntyötä, ettei kiireinen ihminen välttämättä huomaa nyansseja, jos milloin antaa itselleen vapauden liikkua tavanomaisien teesien ulkopuolella. Joku päällisin puolin irrationaalinen, voi sisältää totuuden jyvän. Sen tuoma oivallus voi avartaa tekemättä hallaa opituille merkityskäytännöille. Kirjoitin joku päivä sitten päiväkirjaan mietteen:

”Joka itsensä alentaa,
se lapsensa ylentää.”

Minulle tuon mietteen pähkinänkuori oli haljennut jo kirjoitushetkellä, koska olin syy-seuraussuhdetta miettinyt jonkin aikaa. Tietysti kirjoittajan ei pitäisi koskaan selittää ideoitaan, vaan ne pitäisi aueta lukijalle ahaa -oivalluksena. Nyt aihe kuitenkin vaatii sitä. Tämä on kognitiivinen kuva ja esityksenä uusi siinä mielessä, että en ole lukenut ideaa näin tiivistettynä mistään. Lyhykäisyydessään on kyse siitä, että taitonsa sopivasti piilossa pitävä aikuinen antaa lapselle kasvutilaa. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ihmisillä iästä riippumatta on näyttämisen tarve, taidot halutaan tuoda esille, ja mikä olisi sen sopivampi miljöö kuin koti. Usein nuo taidot tuodaan esille siinä uskossa, että ne auttavat lasta kehittymään. Omien taitojen pitäminen varastossa ei ole on oman arvostuksen kannalta kokonaisvaltaisesti hyväksi, mutta lapsen edessä ”nöyrtyminen” tuo parhaan lopputuloksen ja ”ylentää” lasta. Riviparilla on juurensa Raamatussa, mutta hiukan uudesta näkökulmasta katsottuna. Siellähän lapsia neuvotaan kunnioittamaan vanhempia ja minun ideassa aikuisen toivotaan kunnioittavan niin paljon lapsen kasvua, ettei hän laita itsensä esille tuomista etusijalle. Jostakin kulmasta katsottuna hän alentaa itsensä ylentäessään lapsensa. Loppupeleissä kaikki ovat voittajia.

Tällaista tänään. Ehkä huomenna sukellan tuohon sanojen syvään merkityssuohon ja yritän kuvata tunteiden kautta jotain uudella tavalla. Inspiroivaa se ei ole, koska idea ei välttämättä välity tavalla, jolla olen sen sanasiveltimellä kankaalle taideteokseksi maalannut. Väärinhän sanoja ei sinänsä voi ymmärtää. Ne vain ymmärretään pitkälle yhteisopillisesti, mutta heti kohta myös esteettisesti yksilökohtaisesti. Tuo yksilöllisyys on taas niin vapaata, että kahden ihmisen yleismerkityksien ulkopuolella oleva käsittäminen ei aina, jos koskaan kohtaa toisensa. Jos näistä karikoista selviää kolhimatta venettään, on varmasti kalastanut sellaisen saaliin, jota kelpaa näytille tuoda ja jota syödään suurella katharsiksella. Se kalalaji on sitten niin joka miehen mieleen, että oksat pois ruokapöydästä. Voi, jaksaisipa soutaa päivittäin. Eipä taida, kun esimerkiksi luonto, kaikkinainen siihen kuuluva, ihmisen kulttuurista metsän eläviin, voi tehdä tenän ja kääntää runonikkarille selkänsä. Ei aurinko, vaikka paistaa enemmin tai myöhemmin risukasaankin, ole jatkuvasti esillä.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Facebooktwitterlinkedinrss
Kategoria(t): Kirjallisuus, Yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.