Yelling Rosan tarinoita
Tarinoiden plagioiminen, kopioiminen ja/tai jakelu ei ole luvallista.
Tarinani ovat fiktiota.
Kuoleman koiranpentu
Tyttö: Miksi sinä minun perässäni kuljet ja häntääsi heilutat?
Pentu: Sinä olet nuori ja kaunis.
Tyttö: Niin, minä olen nuori, enkä ole edes rakastunut, puhumattakaan, että olisin lastani tuudittanut.
Pentu: Minä tykkään sinusta.
Tyttö: Siitäkö kaikki on vain kiinni? Minun mummoni rukoilee joka hetki päästäkseen pian taivaaseen. Toivoo pääsevänsä kivuistaan. Mikset mene hänen luokseen?
Pentu: Vanhat ihmiset ovat ikäviä. Ne eivät jaksa leikkiä ja temmeltää.
Tyttö: Mitä sitten, kun minä väsyn tai sinä kyllästyt minuun?
Pentu: Etsin uuden leikkikaverin.
Tyttö: Sinä jäät tänne ja minne minä menen?
Pentu: Mitä sinä sellaisia kyselet? Ethän sinä tiedä muutenkaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sekuntia pitempään, et eteesi näe. Lähdetään nyt juoksentelemaan niitylle. Sinä heität kalikkaa ja minä noudan sen.
Niityllä
Tyttö: Etkö sinä koskaan kyllästy noutamaan karahkaa, jota joku sinulle viskoo.
Pentu: Ei minun tarvitse, kun jo jotain muuta tapahtuu.
Tyttö: Mikä tuolla kotimäellä palaa? Onko se minun kotini?
Pentu: On ja kaikki ovat loukussa ja kärventyvät elävältä.
Tyttö: Miten minun sitten käy?
Pentu: Sinä kaadut. Lyöt pääsi kiveen.
Tyttö: Koska?
Pentu: "Nopeammin kuin minä vastataukseni lopetan", kuoleman koiranpentu huusi hädissään kotitalolleen juosseelle tytölle.
© Yelling Rosa
18.4.2015
Tapahtui Itä-Uudellamaalla
Minä en kyllä ymmärrä, miksi suomenruotsalaiset saavat osakseen niin usein arvostelua. Heitä ihanampia ihmisiä ei löydykään vai mitä sanotte tästä.
Hyvä ystäväni oli mennyt Hangelbyn tanssilavalle joskus kuusikymmentä luvun lopulla. Paikkakunta sijaitsee Helsingistä itään ja siellä puhuttiin ainakin tuolloin vallan ruotsia, joten ei ollut ihme, jos tanssitettavakseen sai ruotsinkielisen daamin. Kaverini viihtyi söderkullalaisen neidon seurassa niin loistavasti, että hän myöhästyi kaverikyydistä. Oli näet lavan ulkopuolella neidon kanssa seurustelemassa.
Hetken pohdittuaan tilannetta tyttö sanoi, että he menisivät läheisen maalaistalon perunakellariin. Neidon paras kaveri tiesi kertoa isän ostaneen uusia perunasäkkejä, joita ei ollut edes vielä otettu käyttöön. Niinpä kellariin mentiin ja kankaat leviteltiin huolella nukkuma-alustaksi. Siinä touhun käydessä kuumimmillaan ulkopuolelta kuului raskaat työsaappaan äänet ja ovi repäistiin vihaisesti auki. Ovella seissyt uhkaavannäköinen mies tokaisi hetken mietittyään:
O, förlåt, ni knullar här. Jag tänkte att ni ska stjäla mina potatisar!
Tämän sanottuaan isäntä poistui ja sulki oven rauhallisesti. Välikohtauksen jälkeen pariskunta vietti ihanan yön keskenään ja monta yötä aina näihin päiviin asti.
© Yelling Rosa 2015
Rakkauden miniatyyrit
Poika ja lintu
Asuin silloin Juhannussaaressa kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa.
Minun parvekkeeni alla oli lasten leikkipaikka, joka toimi moninaisten näytelmien kulissina.
Sinä päivänä oli kuitenkin hiljaista ja vain pieni poika oli nurmikolla selkä minuun päin.
Tuntui kuin se olisi silittänyt jotakuta ja suu kävi, mutta en kuullut hänen loitsujaan.
Vetelin verkalleen savuja ja annoin pojan olla omissa oloissaan, mutta hän vaistosi,
ettei ole yksin. Hitaasti hän kääntyi katsoen parvekkeelleni, jonka kaiteeseen nojasin.
Hän oli noin kymmenen metrin päässä. Näin, että hän piteli elotonta talitinttiä kämmenillään
rintaansa vasten. Poika tuli lähemmäksi minua ja sanoi:
"Vien tämän linnun kotiin ja käärin sen vilttiin, niin se herää."
"Ei se taida enää virota."
"Kyllä, virkoaa, kun puhallan ilmaa sen suuhun. Sillä on reiät nenässä niin kuin ihmisilläkin."
En viitsinyt tarkentaa, että poika tarkoittaa varmasti nokassa olevia sieraimia.
Vedettyäni parit henkoset totesin mielessäni, että pojan on parasta selvittää kuoleman kysymys
omin päin. Ehkä hän löytää myös siitä jotakin minimaalista, mikä on minun kaltaisen keski-ikäisen
käsityskyvyn ulottumattomissa. Kun en enää vastannut, hän katsoi keskustelun olevan ohi
ja lähti toiveikkaana kohti kotiaan.
Ei ollut talomme vakinaista väkeä, kun en enää nähnyt häntä. Ehkä hän oli kesävierailulla vanhempiensa kanssa, jotka olivat aikoinaan muuttaneet peräpohjolasta etelään, mutta jotka pitivät yhteyttä synnyinseutuunsa ja täällä asuviin sukulaisiinsa. Olisi ollut mukava kuulla hänen versionsa ikuisesta unesta, joka niin katalasti oli vienyt pienen luontokappaleen. Toivottavasti se ei kuitenkaan innoittanut poikaa tutkimaan lisää kuolemaa niin kuin äitini kertoi tehneensä sisariensa kanssa lapsena. Löydettyään elottoman sammakon he olivat pitäneet sille juhlalliset hautajaiset virsineen ja jäähyväispuheineen. Yhdet hautajaiset eivät kuitenkaan riittäneet, joten he etsivät koko kesän kuolleita eläimiä. Kun eivät vainajia löytäneet hyvästä tahdostaan huolimatta, joutuivat he elokuun lopulla tappamaan muutaman olennon. No, perhosia ja muita hyönteisiä vain, äiti täsmensi ikään kuin varmuuden vuoksi.
Lisko
Äiti oli huonona toinen puoli halvaantuneena ja katse poissa tästä maailmasta. Istuimme
hoitokodin pihalla, äiti pyörätuolissa ja minä häntä lähellä puiston penkillä. Olimme olleet
tovin vaiti, kun eteemme ilmestyi pieni lisko, joka puhalteli punaisia poskilimakalvojaan palloksi rytmikkäästi.
Äiti havahtui. Sanoi hänelle: "Bubble gum balls".
Elämän kipinä syttyi äidin silmiin ja hymy huulille.
Se oli hänen pojanpoikansa, jolla oli tapana aina huutaa mummoa katsomaan, kun liskot tekivät noita temppujaan
palmunrungoilla ja ikkunalaudoilla. Pikkumies luuli liskojen puhaltelevan purkkapalloja. Vielä äidin
ollessa onnellinen meidän pikkusankarimme väänsi tarpeensa. Näytti siltä, että sillä olisi ollut
ummetusta, kun koko ruumiin pitkäaikaisesta jännityksestä huolimatta ei meinannut tulosta tulla.
Lopuksi onni suosi rohkeaa. Helpottuneen näköisenä se katsoi meihin päin, hyvä kun ei kumartanut,
ja poistui vikkelästi matkoihinsa. Maahan jäi liikuttavan näköinen kökkö, joka ei jaksanut
pitää tulta muorin katseessa. Hän palasi sinne, minne mennään yksin. Tiesin ravistelemisen
turhaksi ja jopa epäinhimilliseksi, itseni olon helpottamiseksi.
Äidin iho alkoi mennä kananlihalle. Kärräsin hänet sisälle huoneeseen, missä oli paljon väkeä, sukua. Kaikki touhusivat, vaikka tiesivät sen olevan itsepetosta. Kai sitä haluttiin tehdä äidin olo mahdollisimman kevyeksi. Äitiä syötettiin ja kuulokkeet laitettiin korville, että hän sai kuunnella mielimusiikkiaan, mutta mikään ei enää sytyttänyt elämänkipinää samalla tavalla kuin tuo pieni lisko. Ei ainakaan enää sinä aikana, kun vielä olin kaukomailla.
Hautakivi
Pikkupoika, jonka vaari oli haudattu lähelle äitini hautaa, ei millään halunnut lähteä pois. Hän intti, ettei pappaa voi jättää yksin. Äiti oli tuskaisen näköinen ja selitti, ettei vaari enää tuntenut mitään. Isä yritti tyynnytellä vaimoaan, että poika ei vielä tajua asioita aikuisen lailla. Äiti raahasi poikansa pois hautakiveltä, koska ei kestänyt tilannetta, hukkaan heitettyä rakkautta. Kolmikko oli noin kymmenen metrin matkan päässä, kun poika rimpuili irti ja juoksi hautakiven luo. Hän asetti paasin päälle leikkiauton ja varmaan sanoi, että pappa voi leikkiä sillä silloin, kun oli paikalla yksin.
Äiti meinasi valistaa lastaan, mutta isä nosti sormensa vaimon huulille ja pudisti päätään. Äidin silmiin tuli kyyneleitä, mutta samalla hymy paljasti hänen hyväksyvän sen, ettei ole muuta tapaa kuin rakastaa häntä, joka oli rakas. Äiti laittoi kätensä pojan olkapäälle ja kolmikko poistui näkökentästäni. Minun oli myös aika poistua, sillä myöhäiskesän ilta alkoi kylmetä. Itse laitoin mielessäni äidin seuraksi pienen olennon kaukomailta purkkapalloineen nyt, kun äiti makasi synnyinmaansa mullassa. Se oli kahden maailman välittäjäolento, joka puhui pojanpojan suulla. Ei lopettanut, koska loppua ei sinänsä ole. On vain meitä eläviä.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu keväällä 2013
Emma
"Emma, kun sinä olet valmis vähentämään palkkaasi ja tekemään lujemmin töitä Suomen kilpailukyvyn
parantamiseksi niin, tiedätkö, mitä kummisetäni jutteli päissään ystävilleen", kysyin.
"No, mitä se sitten on sanonut"?
"Se ei ilmeisesti tiennyt minun olevan kotona. Yleensä minulla on vielä huoneeni ovi kiinni,
mutta tällä kertaa se oli jäänyt auki. Olohuoneesta kuului naurua ja siellä viisasteltiin
suomalaisen työläisen kustannuksella. Erikoisesti heitä nauratti se, kun setä vuolasi, että
suurpääoma piti Suomea kilpailukykyisenä silloin, kun työstä maksetaan täällä vähemmän kuin
missään muualla maailmassa."
"Huulenheittoa niin kuin itse jo totesit. Tuskin pääoma sellaista tilannetta ajaa. Kyllä he ovat valmiita tulemaan puolitiehen", Emma kuitasi kuulemansa.
Tällainen on ongelmanasettelu Emman ja minun suhteessa. Ehkä kerron siitä joskus enemmänkin tai sitten en.
©Yelling Rosa
22.1.14
Leppäkerttu
Me tapasimme Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmauksessa Helsingissä, kaupungissa, missä kukaan ei ole syntynyt, mutta missä kaikki asuvat. Oikeastaan se kyllä teki invaasion eli tunkeutui minun elämääni lupaa kysymättä, tarkalleen takertui reiteni etumukselle. Ensin meinasin häätää tunkeilijan, mutta sitten ajattelin: katsotaan, kauanko se koristaa haalistuneita farkkujani. Kävelin Aleksia Unioninkadulle ja jatkoin Espaa kauppatorille. Hilluimme siellä ihmisvilinässä, mutta kaveri pysyi uskollisesti minuun kiinnittyneenä.
Ostin kahvin ja änkesin ihmisiä täynnä olevan penkin päähän. En pannut lainkaan merkille, että oikea jalkani sojotti pöydän ulkopuolella. Vastapäätä istunut rouva alkoi supatella miehelleen, mutta lopulta hän ei malttanut olla kysymättä, että olinko tietoinen jalallani aikaansa viettävästä leppäkertusta. Vastasin, että se on ollut siinä aina Keskuskadulta asti. Tulimme tänne kävellen. Myös ohikulkeva pikkutyttö huomasi kertun ja pukki äitiään, joka hiukan nolona myönsi myös nähneensä seuralaiseni. Tyttö tuli ujona kohti minua ja kysyi, voisiko hän koskettaa sitä. "Varovasti sitten", vastasin ottaen kaiken irti uudesta roolistani, mutta ehdoton tähti oli alle senttimetrin pituinen luontokappale. Kun kyllästyin siihen, että ihmiset ihmettelivät meitä, jätin torin. Suunnistin Kaivopuistoon.
Istuskelin puiston penkillä. Aloin ihmetellä, kun leppäkerttu oli aina samassa paikassa reittäni. Kosketin sitä varovasti etusormellani varmistaakseni, ettei se ole kuollut. Ihmeekseni se vaihtoi hiukan asentoa. Tähän asti se oli liikahtanut vain kerran aikaisemmin, kun pikkutyttö kosketti sitä. Nyt se vaivautui kääntämään mustan päänsä niin, että näki jalkapöytäni nahkavyöni sijasta. Jotenkin sen uusi asento sai minut tarkastelemaan kaveriani, vaikka eipä tuo olisi välittänyt silloinkaan, kun katsoi minuun päin. Ihmeen kaunis punainen ja mustat täplät välähtelivät auringossa, kun minä liikuttelin jalkaani. Päässä olevat valkoiset täplät olivat mikroskooppisen tarkasti piirretyt. Ei ollut eläimessä kohinaa niin kuin nykyajan digikuvissa. Tietysti nuoren miehen näkö oli yhtä tarkka kuin taivaankannella kaartavalla kotkalla. Ei oikeastaan tehnyt mieli lähteä Vanhan kuppilaan, mutta olin sopinut tärskyt vasta joku päivä sitten tapaamani tytön kanssa. Oli niin harmonista. Aika pysähtyi, kun tuuli kohdisti puheensa vain minulle ja kovakuoriaiselle.
Katsoin kelloon ja huomasin, että oli aika lähteä. Oli jopa kiire, vaikka ottaisin sporan. Leppäkerttu oli ollut sellainen kassamagneetti, että en halunnut sitä matkaani. En nyt, kun olin menossa toisille tärskyillemme. Ehkä englanninkielinen nimitys, Lady Bug, oli vaikuttanut minuun alitajuisesti, kun olin koko ajan pitänyt tuttavuuttani tyttölapsena. Oli haikeata sanoa sille, että olisi aika erota. Kun lausuin ensimmäisen repliikin, se lennähti puolen metrin matkan viereeni. Se oli entistä loistavampi vastamaalattua vihreää puistonpenkkiä vasten. Esitettyäni asiani se katsoi minua miettivän näköisenä, jolloin kannustin sitä lähtemään. Se avasi panssarinsa kahdesti ja työnsi siipensä ulos, mutta muutti mielensä ja istui vieressäni kuin tatti. Lopulta sanoin huvittuneena, että voidaanhan me tavata huomenna samaan aikaan Aleksin ja Keskuskadun kulmassa. Tullaan sitä vaikka tänne Kaivariin taas palvomaan aurinkoa. Tiedä sitten, saiko se siitä pontta pyttyynsä, mutta kohosi ilmaan. Odotin teatraalista kaartelua ennen eroa, mutta se lensi suoraan aurinkoon. Muutamassa sekunnissa se oli kadonnut.
Raitsikassa katsahdin pariin otteeseen tottumuksesta reittäni, jos ystävä oli palannut. Niissä tunnelmissa seurasin ikkunasta, kuinka Vanha ylioppilastalo lähestyi, olin sen kohdalla ja kuinka se suureni silmissä joka askeleella. Siellä oli kaikki samoissa asetelmissa kuin minä tahansa iltana. Olin todella ilahtunut, kun nainen ei ilmestynyt. Kokemus oli lumonnut minut niin totaalisesti, että olisin ollut hyvin tylsä seuralainen. Odotin akateemisen vartin ja menin Kolmen sepän patsaan vieressä olevalle ratikkapysäkille mielessäni kynttiläillallinen itseni ja muistojeni kanssa.
II
Seuraava päivä oli yhtä lämmin ja aurinkoinen kuin edeltäjänsä. Hymyssä suin odotin iltapäivää jopa niin, että torstaivapaa tuntui aika ajoin turhauttavan tylsältä. Kello 13.30 seisoin sovitussa kadunkulmassa, mutta leppäkerttua ei kuulunut. Olikohan se loukkaantunut, kun häädin sen niin kaltoin elämästäni. Muitta mutkitta päätin kerrata keskiviikon tapahtumat. Ihmeekseni huomasin nauttivani niistä nyt eilistä enemmän, kun minulla ei ollut huolta pikkuruisen luontokappaleen turvallisuudesta, että vahingossa kolauttaisin sen johonkin. Yleisön puute teki tapauksesta omaisuuttani, nautittavan. Vasta illan kylmetessä vaihdoin Kaivopuiston Töölön kaupunginosaan, missä yhden miehen kotini sijaitsi. Päivä ulkona oli väsyttänyt minut ja nukahdin sänkyyni kuin lapsi viimeisenä ajatuksena kirkas punainen, musta ja valkoinen.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 17.3.2013
Kauneuskäsite
Kauneus
ei ole matematiikkaa.
Kaksi rumaa yhdessä
ei ole yksi kaunis,
vaan tuplasti rujoutta.
Oivallus tuntui hienolta. Hän oli tyytyväinen kirjoittamaansa, kunnes toteamus alkoi vaivata. Miksi näin oikeastaan on, hän kysyi itseltään. Miettimästä päästyään muuta selitystä ei löytynyt kuin lajinsäilyminen. Voiko ihmiskunta olla tällaisella tasolla? Eikö elintason tasaisemman jakautumisen pitäisi rohkaista toisenlaiseen käyttäytymiseen, missä henkinen yhteenkuuluvuus olisi vaikuttimena, hän ihmetteli. Liekö järkytyksen takana se, että kynäniekka oli lapsuudestaan asti ollut heikko ja sairaalloinen, kiusattu kotona ja koulussa. Siksi hän toivoi, että ihmiskunta oppisi kunnioittamaan fyysisesti heikkoja.
Hän suttasi kirjoituksen vihaisin kynänvedoin, mutta ei ongelmaa sillä poistettu. Jokin heijasti kauneuskäsityksen kohtuullisuutta. Mies ei vain saanut kiinni ajatuksen positiivisuudesta ennen kuin unohti itsensä. Rauhoittuneena hän kysyi, mitä pahaa siinä on, jos ihminen pyrkii taloudellisesti parempaan. Ehkä tuo on merkki henkisestä kehityksestä. Vielä vuosisata sitten oli harvinaista, että ihmiset sukkuloivat säädystä toiseen. Silloin köyhä jäi miltei aina köyhäksi. Hän ei, vähävarainen neito, runoilija tarkensi, edes ääneen lausunut ajattelevansa kartanon nuorta isäntää, vaikka ehkä joskus ajatus hyvistä naimakaupoista käväisi mielessä.
Tyyntyneenä hän kävi toiveikkaaksi. Jonain päivänä ihmiset eivät karttaisi poikkeavia yksilöitä. Näin he näkisivät, mitä annettavaa valtavirran ulkopuolisilla on. Fyysinen heikkous ei aina periydy lapsille, ehkä useimmiten juuri päinvastoin. Tieto kasvattaa luuloista erilleen. Runoilija alkoi olla taas oma optimistinen Olli. Uudet säkeet täyttivät mielen, kun hän käveli aurinkoista rantatietä. Myrskyisät ajatukset olivat vieneet maiseman sulouden hetkeksi hänen ulottuvilta. Sanat sointuivat taivaan väreihin, kuulostivat veden liplatukselta.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 15.4.2012
Miltä suru ite näyttää
"Väitätkö, että sinä olet nähnyt surun?"
"Kyllä, olen sen nähnyt ja luissa ja ytimissä tuntenut."
"No, miltä suru ite näyttää?"
"Surulla on vääntyneet kasvot, mutta iloiset silmät. Se ei kauaa haluaisi olla yhdessä paikkaa.
Se ei ole luonteeltaan ilkeä eikä sillä ole pitkä muisti."
"Mutta, onhan sitä ihmisiä, jotka ovat aina surullisia."
"Se ei ole surun mielestä surua. Se sanoo, että se menee ja ilo tulee. Sellainen on surun logiikka."
"Voin heti luetella nipun ihmisiä, joita elämä on kohdellut kaltoin ja jotka ovat sen vuoksi aina surullisia"
"Elämä voi kohdella kaltoin, mutta eikö silloin ole kyse jostain muusta, vaikka vihasta tai kostosta."
"Oli kyse, mistä tahansa, niin ihmiset ovat näiden kokemuksien jälkeen surullisia."
"Suru sanoo, että jos häntä ei seuraa ilo, on kyseessä katkeruus tai itsesääli."
"Miten sitten suu pannaan, jos samalta äidiltä kuolee joka vuosi lapsi."
"Vaikea sanoa. En minä kaikkea ymmärrä. Sitä paitsi poikkeus vahvistaa säännön.
Ei kai tässä maailmassa ole mitään täydellistä. Kaikessa on puutteensa."
"Ai, siinäkin, miten surun logiikka pelaa."
"Siinäkin varmasti."
Näiden keskustelu jatkui pitkään. Toinen puolusteli ja toinen etsi perusteita kumota edellisen väitteet. Ensimmäisen nimi oli Suru ja toisen Katkeruus. Kaipa ne ovat jotenkin oikeassa molemmat, kun ne tässä maailmassa elävät. Kuulija voi itse valita, kumpaa heistä kuuntelee vai kuunteleeko kumpaakin.
Kun väittely vihdoin loppui. Suru kysyi itseltään, miksei se voisi olla totta, että sanonta pitkästä ilosta itku ja hammasten kiristys toimisi päinvastoin eli pitkästä surusta seuraa ilo. Kukas se lohdun suo, jos en minä. Ainakin minua se auttaa jaksamaan. Olisi aika katkeraa, jos menetys ei painaisi mieltä tai ihminen riemuitsisi epäonnistumisesta ja vääryydestä. Siinä menee kyyneleet hukkaan, jos ei niistä seuraa mitään hyvää, joskus jopa parempaa. Ymmärrän toki, että moni ajattelee toisin ja on minulle vihainen. Se on ainoa asia, joka tuo mieleeni ainaisen surun. Kun tarkoitusperät tulkitaan väärin, kun tulee väärin ymmärretyksi. Se voi jatkua pitkään, vuosi tuhannesta toiseen.
Lakkoon Suru oli tahtonut, kun Katkeruus oikein tenttasi, mutta ei sille ole suotu samoja oikeuksia kuin ihmisille. Ennen kuorsausta vielä pohti, että oli ihme, kun Katkeruus ei tunnistanut minua. Minä kyllä tunsin sen heti. Siitä ei voi erehtyä. On se niin piikikäs. Hyvä, kun luuli joksikin muuksi, olisi varmasti ollut vieläkin pistävämpi, jos olisi tiennyt kenen kanssa väittelee. Sitten Surun iloiset silmät menivät kiinni ja se nukahti hyvässä uskossa, bona fide buena notte. Kylläpä uni maistui moisen riidan jälkeen.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 13.1.2012
Miksi
Istuin auton takapenkillä. Etupenkillä istui sukulaisnainen. Pysähdyimme Alkon edessä olevalle parkkipaikalle. Huomasimme vanhan miehen ja naisen touhuavan jotain pusikon reunassa. Vähitellen toimittaminen selvisi: mies teki tarpeensa. Nainen ojensi miehelle kangasliinan, jolla vanhus pyyhki tavaransa, joka ei enää osannut lopettaa virtsan tuloa normaalisti vaan tippasi Minä en osannut nähdä asiassa mitään moittimista, mutta sukulaisnainen alkoi protestoida voimakkaasti.
Paikka oli julkinen ja saattaisi olla lasten leikkien salainen sija. Ihmettelin, kun mies ja hänen vaivansa ei saanut minkäänlaista ymmärrystä. Siksi kysyin, pitäisikö miehen tehdä housuihinsa välttääkseen turmelemasta hyviä tapoja ja likaamasta paikkoja. Sain tuhahduksen vastaukseksi. Kuulemma ei olisi olemassa sellaista virtsavaivaa, ettei vessaan ehtisi, jos haluaisi. Ilkeyttä tuollainen on.
En viitsinyt jatkaa aiheesta, mutta siitä huolimatta sukulainen otti asian vielä monta kertaa esille päivän aikana liikkuessamme kaupoissa ja syödessämme ravintolassa. Hän koki episodin loukkauksena itseään kohtaan. Niina-täti ei sanonut pariskunnasta mitään hyvää vaan ihmetteli, että vaimo, naisihminen oli mennyt mukaan moiseen teatteriin tarjoamalla apua liinan muodossa.
Niina oli niin vakuuttava, että aloin miettiä, syyllistyinkö itse samanlaiseen yksisilmäisyyteen silloin, kun en vain jostain pitänyt tai jotakin hyväksynyt. Varmasti. Päätin, että tädin tuomitseminen olisi melkein yhtä paha virhe kuin olla ymmärtämättä eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun tuomia erikoisuuksia suomalaiseen arkimaisemaan. Miksi, ehkä siksi, että olisi mistä puhua.
Viimein olimme kotona. Niina miehineen meni hotelliin. Jäin yksin ja olin onnellinen. Sainhan antaa tuntemattoman poloisen tehdä tarpeitaan ilman vastaväitteitä. Minun mielikuvissani oli tilaa niin lapsille kuin vanhuksille. Pidin hyvin pienenä sitä todennäköisyyttä, että juuri siihen pusikkoon tulisi kukaan leikkimään. Vaikka tulisikin, se tapahtuisi sen jälkeen, kun maa oli imenyt ongelman kuiviin.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 6.4.2011
Pyydystää uneton pää
Pyydystää uneton pää. Yöllä on outoa valvoa niin kuin päivällä nukkua, mutta kaikkeen tottuu. Yritän silloin viihdyttää itseäni uskottelemalla, että viihdyn itseni kanssa. Usein myös seurustelen tuloksekkaasti. Keitän kahvia ja saan ideoita, joita rustaan paperille, jos satun olemaan sillä päällä. Joskus huvittelen antamalla niiden kiitää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mitä niitä pyydystämään, aina. Onhan noita sieppareita ollut. Jotkut eläneet pyydystyksillään, toiset nähneet nälkää ja katkeroituneet ja vihanneet koko maailmaa, ja usein maailma ei ole pitänyt heistä. Toisia rakastetaan, vaikka he eivät tee mitään, ei edes kärsi unettomuudesta. On se niin väärin, voisin sanoa, mutta miksi. Jokainen kantaa kortensa kekoon, josta maailma syntyy kerta toisensa jälkeen uudestaan eikä koskaan tule selitetyksi. Se on hyvä kirjoittajille. Mitä he pyydystäisivät, jos mikään ei karkaisi. Vuosisadasta toiseen saalis on samanlaista, mutta ilman pyydystämistä sitä ei kukaan uskoisi.
On mahtavaa tuhlailla, shoppailla ajatuksilla. Menettää niitä kuin viimeistä päivää ja sanoa itselleen, että sitä pääomaa tulee jatkuvasti lisää, ei se lopu koskaan. Silti se hupenee ainakin minun kohdallani kuin kynttilä, vaikka sen voi saada liekkiin tuulen jäljiltä. Usein tuuli paneekin kauppaan törsäämään. Ei tee mieli säästää. Se ei tuota mielihyvää, miksi jakaa kaikkien kanssa, kun voi heittää menemään. Niinkin minä yöllä ajattelen. Useimmiten silti pistän pellit kiinni, ettei lämpö karkaa tuvasta. Annan hiilen mustata käteni ja kirjaan ylös, mitä uneton pää sanoo. Se puhuu paljon, usein silkkaa pajunköyttä, mutta niin kuin unet niistäkin saa oiottua jotain päivää varten. Sellaista, minkä toinen ihminen ymmärtää. Se on pyydyksen ja metsämiehen ansan selittämistä. Pelkkä raato ei ole vielä päivällinen.
Kai se on kasvatusta, ettei saa leikkiä ruuan kanssa. On pantava talteen pahan päivän varalle ja ottaa kaapista myös vieraalle. Ennen totista nälänhätää hän ei sitä arvosta, pitää usein pilkkanaan tavarankerääjiä. Se on niin, jos kaikki säästäisivät, mitään ei kuluisi eikä siinä kunniankukko laulaisi. Olisi liian paljon väkeä ylhäällä yöllä eikä kukaan jaksaisi nousta päivällä muodostamaan kulutettavaa. Jotkut vain saavat valvoa, ne jotka nukkuvat pitävät sitä etuoikeutena. Ne, jotka eivät osaa painaa päätä tyynyyn, eivät asiaa näe näin. He tappavat aikansa tarinoilla. Ja aikahan ei koskaan kuole. Se on väsyttävää ja silmät eivät ummistu, mutta parasta olla hermostumatta. On kerättävä, elettävä keräysasteella, muuten ei selviä hengissä.
Minä en ole tottunut, vaikka olen harjaantunut pyydystämään unettoman pään kujeita. En sano sitä kaverikseni tai suureksi lahjaksikaan. Ilahdun, jos joku ymmärtää, miten olen tehnyt sekavasta ja väsyneestä pirteää ja ymmärrettävää, että se koskettaa hänenkin valvomista, vaikka hän ei sitä itse koskaan paljoa joudu harrastamaan, mutta hän maksaa minulle. Ainakin silloin tällöin, yleensähän hän haluaisi työnhedelmät ilmaiseksi. Ne kun ovat vähän yhteistä omaisuutta, sillä ajatuksia ei omista kukaan. Hän sanoo, kun minä olen pyydystänyt idean ja tehnyt siitä häkkieläimen, että kyllä minä tuon olisin keksinyt. Ehkä, mutta sinulle ei ole kärsivällisyyttä kärsiä.
Aamulla unettomat puhteet pakenevat kuin ovat tulleet ilman mitään torvisoittokuntaa. Minä panen maaten. Jos minulla on hyvä päivä, saan nukkua selväpäisenä ilman turhia ajatuksia. Joskus aamukaan ei armahda ja on vain lähdettävä ammentamaan oikeita järkeviä ajatuksia sekavien joukosta. Tuuli ei välitä eikä virka mitään, ulvoo vain kuin susi. Pyydän sitä huutamaan niin kovaa, etten kuule muuta. Ehkä vähitellen uni pyydystää minut. Sitä ennen minun on selätettävä uneton pää. Se on vielä voitolla.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 7.12.2010
Tähänkö tämä nyt loppuu
Rintaa oli ahdistanut jo usean kuukauden eikä tilanne muuttunut yhtään paremmaksi. Huoli alkoi näkyä miehessä. Hän tarkkaili yhä enenevässä määrin luontoa ja jutteli tuttujen kanssa aivan kuin hän olisi saanut elämästä uudelleen kiinni. Auringonlaskut ja -nousut eivät jääneet huomaamatta. Talvi ei ollut ankea. Mies oli ottanut tavaksi pyöräillä maanpuolelle kauppaan, vaikka ruokakauppoja olisi ollut asunnon välittömässä läheisyydessä. Siinä kun sai happea ja liikuntaa.
Siksi se repikin niin kamalasti: rintakipu, joka oli armoton takarajanvetäjä, kuiskaaja, joka sanoi, että päiväsi alkavat olla luetut. Ja vaikka mies, kuinka lisäsi lepoa ja söi terveellisesti, paine ei helpottanut. Kädet painoivat ja jalat liikkuivat raskaasti sekä hengitys salpaantui pienemmästäkin ponnistuksesta, mutta ihmisten mielet olivat puhtaampia kuin koskaan. Hän ei spekuloinut, eli vain.
Iltaisin Jukka pani kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa eletystä elämästä ja pojanpojasta. Nuorena hän ei uskonut elävänsä niin pitkään, että näkisi elämänsä iltaruskon eikä paljon välittänytkään. Asiat menivät omalla painollaan, päivä kerrallaan. Nyt hän tunsi pitävänsä kiinni jokaisesta pilvenreunasta kynsin hampain. Yläkertaan hän lähetti viestin, että saisi vielä elää. Hän itki. Tämä juuri, kun olen oppinut kävelemään.
Joskus kaikki loppuu, Jukka tyynnytteli itseään, joskus on se vihon viimeinen päivä, jonka jälkeen ovea ei voi enää avata, mutta se ei auttanut. Mieli oli yhtä raskas kuin ruumiskin. Niin monta kertaa hän oli luvannut elää paremmin, jos selviäisi tiukasta paikkaa, ettei nyt käyttänyt tätä huojennuskeinoa. En minä miksikään muutu, jos olo hellittää. Alan vain taas elää laakereilla ja spekuloin, mitä kukakin sillä ja tällä tarkoitti ja onko hänen minun puolellani vai minua vastaan. Sellaista taistelua se olisi. Ei ihminen opi. Hän ei kai todella elä kuin äärimmäisen vaaran uhatessa. Siksi kai Buddha kysyi opetuslapsiltaan, mitä on elämä, ja vastasi, se on sitä, kun roikkuu rotkon reunalla pidellen kiinni pensaasta ja äkisti huomaa auringon taittuvan pensaan kauniin punaiseen marjaan, ja unohtaa kohta putoavansa.
Niin Jukasta tuntui. Oli niin avonaista, että hirvitti. Veti joka ikkunasta eikä se tuntunut pahalta, surulliselta kylläkin. Mies ei silti halunnut panna räppänöitä kiinni. Antaa ilman kulkea, hän päätteli, mutta ei uskaltanut sanoa ääneen: kunnes se pysähtyy. Jotenkin hän tiesi, että tällä kertaa hän ei puhunut hirttosolmusta vapaalle, pyöveli ei lähtisi pois, ei ottaisi huppua hänen päästään. Siksi on nautittava auringosta, joka kylvää valonsa hirttolavan puihin.
II
Kauppakeskuksessa oli joulu. Ihmiset olivat innoissaan ja unohtivat olevansa jo valmiiksi aika köyhiä. Jukka katseli, muttei arvostellut. Hän odotti ystäväänsä, jonka olisi pitänyt olla jo paikalla. Vielä viistoista minuuttia ja lähden kauppaan ja sitten kotia. Kauniit ja nuoret naiset kävelivät ohi. He eivät kiinnittäneet huomiota kulkijaan eikä lasiseen suojaan, johon hän nojasi. Eivät he kiinnittäneet huomiota kuilun vastapäisellä puolella oleviin ukkoihin niin ikään. He olivat elämänsä vauhtipyörässä. Siinä kyydissä kaikki tuntuu mahdolliselta. Sen verran ympäristö Jukkaan vaikutti, että hän tuumasi: ollapa vielä nuori tai edes vaimo, mutta sitten hän jatkoi, että olisiko se kaikilta osin niin ihanaa. Väittelyä siitä, miten rahat käytetään ja missä kaappi seisoo. Toki se voisi olla toisenlaista, hän puolusteli mielihalujaan.
Kaveri tuli viimein ollen puoli tuntia myöhässä. Hän oli unohtunut tietokonesfääreihin ja kadottanut ajantajunsa. Niin hän ainakin väitti. He istuutuivat kahvilaan. Pian puhe meni raamattuun, siihen miten uskovaiset sitä lukivat. Kaveri mielestä oli hauskaa, että naispappeus kyllä sallitaan, muttei homoseksuaalisuutta. Naisia on enemmän kuin homoja, tokaisi Jukka. Niin, ei voinut riskeerata kuulijakunnan kustannuksella vaan piti tehdä myönnytyksiä siellä, mistä siitä sai pisteitä. Kaverukset ihmettelivät myös sitä, että tappaa ei saanut, mutta sodassa piti oikein kunnostautua. Niilo sanoi: ”Sota on oikeastaan aika typerää touhua, kun piti vain vähentää vastapuolen asukasmäärää käsin tai koneiden avulla eikä se silti lopu koskaan vaarantamatta maapallon tulevaisuutta”. He naureskelivat, että oli se ennen sentään käsityötä ja siinä joutui välillä vähän miettimäänkin, mitä on tekemässä, ja kenties sitä, että minkä tähden, vaikka yleensä toteltiin, mitä käskettiin.
He lopettivat keskustelun siihen, ettei uskovaisten kanssa kannattanut alkaa keskustella. Ehkä he ajattelevat aivan samoin, ettei meidän kanssa ole tuloksellista rupatella, ei se johda mihinkään. Kun tilanne on tämä, on parasta olla hiljaa, niin pääsee pälkähästä nopeinten. Kaveri sanoi puolen tunnin kahvittelun jälkeen: eiköhän me lopetella. Hänellä oli menoa. Yleensä he istuivat pitempää sufeekupin ääressä ja jatkoivat keskustelua kaverin kotosalla iltapäivän. Jukka oli tottunut saapumaan kotiin iltakuuden jälkeen.
Nyt he erosivat jo kello kaksi. Kaveri kulki Hallituskadun puolta kohti ja Jukka surffasi kauppaan. Siellä rahahuolet puskivat valoa pois hänen mielestään. Joka tiskillä tuli mieleen, että tili menee miinukselle kuun vaihteessa. Se oli se yleislääkärillä käynti ja hampaan juuri- ja lääkehoito. Ne ylittivät miehen budjetin. Se oli laskettu niin, että päivässä sai kulua 9 euroa ja yllättäviin menoihin hän oli varannut 100 euroa sekä sekalaisiin 50 euroa. Nyt kulut tekivät varotoimet naurettaviksi, sillä hänen piti vielä kaiken kukkuraksi maksaa Soneralle turhasta asentajakäynnistä 100 euroa ja uudesta modeemista 59 euroa.
Silti, hän päätti, en jätä kinkkuleikettä väliin. Haluan syödä vähän lihaakin pitkästä aikaa. Danio oli toinen hänen synneistään. Se piti sujauttaa ostoskoriin. Banaanit olivat tällä kertaa kalliita, mutta hän löi niitä vaa'alle. Marie-keksejä, jotka eivät onneksi maksaneet kuin 79 senttiä, tarttuivat käteen. Kun hän tuli kaupasta ulos, hän näki kaverinsa vielä istuvan kauppakeskuksessa jutellen jonkun tuttunsa kanssa. Elämä jatkui, näköjään.
Se jatkuu sittenkin, kun hän on poissa. Ystävät juttelevat ystäviensä kanssa ehkä mainiten Jukan nimen silloin tällöin, vähän aikaa. Sitten he eivät enää loitsuissaan muistaisi koko nimeä. Sellaistahan se on. Mutta ihmetyksekseen mies ei ollut pahastunut niin kuin hän olisi saattanut olla, vaikka vuosi sitten, kun pyyhki hyvin. Silloin kuului asiaan vaatia arvonantoa ja huomiota, katsoa olevansa noteerattu. Sitä paitsi kaikki tekivät niin enemmän tai vähemmän, hän vetosi omien silloisten mietteittensä puolesta. Myönsi hän silti, kun rinnasta vihlaisi, sen olleen lapsellista. Niinpä hän hymyili ohittaessaan ystävänsä ja tämän puhekumppanin. Jukka myös tarkoitti tätä. Hän jätti hyvillä mielin pariskunnan pohdintoihinsa ja suunnisti ulos.
Ulkona hengitys kierteli höyrynä hänen edessään ja aurinko kirkasti sään. Jukka hyppäsi pyöränsä selkään pantuaan muovipussin tavaratelineeseen. Taas unohdin ottaa pussin mukaan kauppaan, hän noitui itseään. Kiitos vain se teki taas puoli euroa ja vähän enemmänkin, vissiin kai. Jukka olisi halunnut pyöräillä enemmänkin, mutta keho hangoitteli. Kädet pitivät voimattomana kiinni ohjaustangosta ja jalat olivat lyijyä. Sinne vain omaan kotiin matkan piti käydä eikä mihinkään muualle. Se oli tämän päivän hinta, kun sen halusi vielä elää ja seuraavankin. Mies hengästyi, kun hän aukaisi autotallinovessa olevan erillisen pikkuoven. Kynnyksen yli, kun piti nostaa pyörä ja vielä pukata se telineeseen. Ei hyvältä näytä, kulkija päätteli, mutta ei arvostellut tilaansa. Se nyt vain oli näin ja oli ollut jo jonkun kuukauden.
Lääkäri oli kysellyt, oliko hän saanut sydänkohtausta koskaan. Silloin kysymys tuntui oudolta ja nyt se oli tätä päivää. Verenpaine oli korkealla. Sen Jukka tiesi itsekin, sillä hän kävi helposti ylikierroksilla ja hänen mieltä niin kuin kehoaan ahdisti koko ajan. Olisi tehnyt mieli hermostua, kun ei pystynytkään tekemään kaikkea, mitä halusi tai mihin oli tottunut. Päivän mittaan piti monesti alistua istumaan tai lepäilemään nojatuolissa, kunnes uskoi jaksavansa taas. Mitään ei ollut neuvoksi: nyt on mentävä uudelleen lääkäriin ja saatava jotain lääkettä sekä ohjeita, kuinka edetä. Omin neuvoin hän ei selviäisi. Siinäkin oli nielemistä, kun yleensä mies oli ollut kaikessa omillaan. Päättänyt jotakin ja tehnyt sen sitten. Se oli yleensä tepsinyt. Nyt mikään hokkuspokkus- ei loihtinut helpompaa oloa. Maanantaina soitan lääkärilleni.
Jukka olisi halunnut mennä Facebookiin katsomaan, onko joku hyväksynyt hänet kaverikseen. Mies oli lähetellyt edellisyönä yhteen asti kaveripyyntöjä. Siinä hommasta ruumis ei pitänyt. Se oli tukkoinen eikä rauhoittunut ennen aamua. Kelloajan 04:30 hän muisti rekisteröineensä muistiin. Sitten oli filmi katkennut. Kun hän heräsi tähän aamuun, olo oli parempi. Jukka jätti taakseen, mikä oli ollut kupletin juoni viime aikoina. Hän unohti lupauksen mennä lääkärin pakeille ja tätä taustaa vasten Jukka oli suunnitellut tekemisensä kahvittelun jälkeen. Se ei onnistunut.
Pyöräileminen ja pyörän parkkeeraaminen sekä kassin sisälle raahaaminen olivat tehneet tehtävänsä. Mies sai ostoksensa kylläkin kaappiin asti, mutta sitten hänen oli puhallettava nojatuolissa. Alkoi unettaa ja hän hiippaili sänkyyn ollen nolona. Olihan sentään päiväsaika ja paljon töitä tekemättä. Niin ja hänellä oli suunnitelmia: piti vastata kirjeisiin ja bongata, oliko hänen pyynnöt tuoneet tulosta. Miten se olikin niin tärkeää? Siihen hän ei osannut vastata. Elämässä piti olla vain mukana ja tuntui mukavalta, jos joku vielä muisti ja otti vastaan. Sen se työttömyys oli saanut aikaiseksi, ettei aina luottanut olevansa arvossa ihmisten silmissä.
Unen rajamailla hän puntaroi, oliko se tuo epävarmuus, joka pitää kaiken rattailla, sai ihmiset hevosen selkään. Se se oli, halu että jotain itsestään jäisi jäljelle, kun on kuollut, mutta oli siinä silti muutakin. Ei sitä kaikkea itsensä vuoksi tehnyt. Oli mukavaa, kun sen oivalsi, että parasta oli, kun ajatuksilla oli ilmaa tulla hyväksi. Silloin hyväksyi paljon toistenkin oikkuja. Sitä, että kaverit saattavat sanoa menevänsä kotiin, mutta jäävätkin paikoilleen kuin vaivihkaa. Kun he eivät aina halunneet tervehtiä kadulla … kun aatoksilla on tilaa, niin sinne mahtuu monenlaista käytöstä ja temppua ilman, että se olisi keneltäkään pois. Jukka oli oppinut tämän vasta, kun sydämestä otti. Siitä otti nyt niin, että sattui hyvällä tavalla.
Hän ei olisi koskaan uskonut voivansa näin, kun mustaa harsoa ollaan vetämässä hänen kasvoilleen eikä vetäjä ollut mikään vääräsuinen viikatemies vaan asiallinen virkamies, jonka ulkonäössä ei ollut mitään kuvattavaa tai edes muistettavaa. Hän tuli ajallaan ja lähti työnsä suoritettuaan kahville kaupungintalon ruokalaan. Verhot olivat jo kiinni, enää ei tarvinnut kuin sammuttaa valot. Tunne oli täydellinen. Jukka oivalsi, ettei se tämän pahemmalta tarvinnut tuntua. Ehkä tosipaikassa sitä tirauttaa pari kyyneltä ja ennen viimeistä hengenvetoa hiukan pelästyy, mutta sitten se on ohi. Oliko hän tunteeton? Eikö hän sittenkään välittänyt mistään? Oliko hänelle samantekevää, miten hänen jälkipolven käy. Ei se sitä ollut, hän selvitti itselleen. Olen vain puun ja kuoren välissä. Minun on mahdollista hyväksyä tuleva ja hyvästellä maailma tai panna hanttiin ja olla hankala itselleni ja muille.
Uni alkoi voittaa. Hän ei enää nähnyt huonetta eikä verhoissa laukannut viidakoneläimiä, joita hän oli katsellut poikansa kanssa, kun tämä oli ollut pieni. Jukka oli eronnut vaimosta pian pojan syntymän jälkeen. Hän oli sanonut verhoista, joissa isoa leijonaa vasten nojasi pieni, että siinä Tuure ja äiti ovat. Mihin poika oli vastannut, että siinä on isä ja hän. Se lämmitti mieltä silloin ja toi rauhaa nytkin pimeyteen, jossa ei häärinyt tulennielijöitä eikä muitakaan keikareita. Oli vain olematon, ei edes hengitystä tuntenut. Pää alkoi painaa yhä enemmän eikä hän saanut sanoja peräkkäin muodostaakseen niistä ajatuksia. Ei edes sirpaleita syntynyt. ”Tähänkö tämä nyt loppuu”, Jukka lausui. Eipä ollut kuin pieni hönkäys avaruudessa, mutta siitä jää höyryää kiertelemään ihmisten edessä aina, kun pakastaa.
Aamu tuli. Jukka heräsi. Ei se loppu vielä tullut, mutta pian se tulee, hän myönsi. Tänään pyöräilen maanpuolelle enkä avaa tietokonetta. Katselen ihmisiä. Heillä on nyt tilaa kuljeskella minun päässäni. Palattuani lepään ja kerään voimia. Sen kykenen tekemään, koska se ei ole keneltäkään pois. Jokainen joutuu taipumaan, kun lunta tulee oksille ja mitä kauemmin taakka seisoo, sitä nöyremmäksi oksa käy. Tuumasta toimeen ja ei kun lentoon.
Kahvilassa vanha nainen alkoi puhua hänelle ja hymyili. Tietääköhän tuokin, Jukka pohti. Mahdollisesti. He turisivat ilmoista ja lapsista. Näin minusta on tullut tuollainen, mies myönsi. Olen valmis astumaan ovesta. Sinne mennessäni saatan vaihtaa muutaman sanasen toisen odotussalin asiakkaan kanssa. Miten se tuntuu kuin varastaisi lapselta tikkarin? Sano sinä Luojani.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu joulukuussa 2010
Olemisen matkasuunnitelma
”Nythän sä jätkä puhuit itses pussiin. Vasta äsken sä sanoit, että pitää
tyytyä siihen, mitä on ja saa … surkeeta. Olemisen
matkasuunnitelma.”
”Ei vaan
pikemmin täysin
päinvastoin. Sinä et käsitä, mitä oleminen
on.”
”Mitä
vitun paskaa sä oikein
jauhat? Sä olet tosi omituinen.”
”Minusta on omituista,
jos joku on ilman
olemisen matkasuunnitelmaa.”
”Toi on niin paksua, että
mä häivyn.”
”Mihin sinä muka
häviät?”
”Mä meen himaan, veke tollasten luota kuin
sä.”
”Tyttöparka, et sinä ilman
suunnitelmaa pääse
minusta eroon.”
”Paskat mua ei hetkeäkään kiinnosta sun
juttus, kun olen tästä lähtenyt.”
”Minä taas en usko
sinua.”
”Voi, dorka, mitä sä
yrität.”
”Sitä ei täältä mennä mihinkään eikä tulla
mistään vaan ollaan koko
ajan.”
”Mihin sitä
suunnitelmaa
sitten tarvitaan, jos täällä vaan ollaan
kuin
tatit kuusen
juurella.”
”Oleminen ja olla
eivät ole
synonyymejä.”
”Täh?”
”Tatit
eivät näet ajattele mitään. Ihmiset ajattelevat tai
ainakin
niiden
pitäisi.”
”Vihjaileks sä,
että mä en ajattele mitään?”
”En,
päinvastoin sinä
ajattelet paljon, mutta sinulta puuttuu
olemisen
matkasuunnitelma.”
”Mä
alan kypsyä. Kun sä niin helvetin hyvin tiedät, miten
pitäis toimia,
niin anna tulla.”
”Olemisen matkasuunnitelma on maailman yksinkertaisin ja monimutkaisin
asia.”
”Niinpä,
avioliitto voi olla onnellinen tai surua
täynnä.”
”Mutta ne eivät ole
rinnakkaisia asioita.”
”Ai, mitkä?”
”Suru
ja ilo ja
vastaavasti yksinkertaisuus.”
”Anna tulla tai
mä lähden sinne, mihin sun mielestä ei voi mennä
…
himaan.”
”En
minä ole sanonut,
että sinä et voi mennä kotiisi.
”Vastahan sä sanoit …
”
”Niin taisit muistaa itsekin.
Sinä et voi häipyä.
Lopettaa olemista.”
”Myönnetään, että tossa on jo itua,
mutta mua alkaa paleltaa ja
mun
tarttee päästä himaan.”
”Suru
ja ilo johtuvat suunnitelman puutteesta.
Ne vain sattuvat
sinne ja
tänne, koska suunnitelma toimii,
vaikka sitä ei osattaisi kaivat. Ilo on
tietoa vähän niin
kuin tatin iloa
suuren kuusen suojassa.”
”Ja
varjossa.”
”Niin, mutta varjot
eivät aina ole
pahasta.
”Jatka.”
”Suunnitelma
siis toimii ilman tietoa sen olemassaolosta,
mutta
puolittainen tieto on
surua.”
”Miten niin?”
”Kun
ihmisellä on aavistus tasapainosta, hän alkaa keksiä,
miten lisätä
omaa onneansa. Joka kerta kun hänen toiveensa
ei
toteudu hän on vihainen.
"Ja
syyttelee vaimoaan … ”
” tai miestään, kun taas
täydellinen olemisen
matkasuunnitelma on
käsitetty, että jokainen tavoite
saattaa jäädä toteutumatta eikä koskaan
mennä niin
pitkälle, etteikö
ajattelisi samoja asioita
kuin
lähtösatamassa eikä koskaan
tulla niin outoon
paikkaan, että kaikki asiat
tuntuisivat
tuntemattomilta”.
”Voi vittu,
että elämähän olisi
silloin tylsää. Aivan sama jutteleeko
tässä sun kanssa vai
Kanariansaarilla . Tosi outoa, tylsää.”
"Eipä siltä
vaikuta.
Sinä ole jutellut minun kanssani jo
miltei
viisitoista minuutta,
palellut, mutta olet halunnut
kuulla tarinan lopun,
suunnitelman.”
”Tämäkö se
suunnitelma oli?”
”Kuta kuinkin,
mutta sillä ei ole
mitään merkitystä, jos sitä ei
seuraa.”
”Mitä sä ajat
takaa?”
”Jos minä olisin puhunut
sinulle tässä siksi,
että voisin katsella
kauniita silmiäsi, kuvitella voivani
laittaa hitaasti käteni
housujesi
sisään katseesi käydessä
utuiseksi, olisi se menemistä eikä olemista.
Pakottaisin
suunnitelman
palvelemaan omia pyyteitäni,
harhakuviani
onnesta.”
”No,
oleks
sä ajatellut päästä pukille?”
”En.”
”Mitä jos mä
haluaisin?”
”Etkä olisi
kuunnellut mielenkiinnosta vaan
muu asia mielessä.”
”Niin, mitä mä olisin silloin
tehnyt? Toteuttanut suunnitelmaa, koska mä
kuuntelin sitä
ja voin puhua siitä
eteenpäin.”
”Se ei olisi silloin
ollut olemista.”
”No, onks mitään
tilannetta, missä
rakastelu olisi olemista … kuule
kävellään tuohon suuntaan,
kun
alkaa todella paleltaa.”
”Hyvä on. Asutko sillä suunnalla?”
”Joo, kaks kolme
kilsaa eikä mutsi ole
himassa.”
”Olet tainnut pitää
vanhaa miestä pilkkanasi siitä asti, kun pummasit
minulta
tupakan.”
”Ehkä se oli vain
olemista, elämän
tarkoitusta … hei, kuule älä nyt ota
nokkiis. En mä mitään
pahaa.”
”No, kävellään sitten
sanomaasi suuntaan.
”Sä vain vaikutit södeltä, kun sä
istuit
tösässä. Mä sanoin itelleni
,
että tuohon äijään voisi
tutustua.”
”... tai koettaa,
saako sen pois tolalta
puhumalla rakastelemisesta.”
”Ei ollut mielessä, mutta
sun juttus saivat mut kysymään, miten pitkälle
sä olet
sanojesi vertainen
mies.”
Mies ja tyttö kävelivät vaiti pari
kilometriä.
”Perillä ollaan.
Tässä mä asun. Asuks sä
kaukana?”
”Muutaman … ehkä viiden
kilometriä takaisin
päin.”
”Miksi
sä sitten suostuit tulemaan mua saattaa?
Sullehan tulee
melkein
kymmenen kilsaa kävelmistä.”
”Mielenkiinnosta.”
Mikä
sua sitten kiinnostaa?” Se pyydänkö mä sut
sisälle.”
”Pyydätkö?”
”Ilman
muuta siitä ei ole hetkenkään epäilystä.”
”Aika kummaa
pyytää
50-vuotiasta äijää yöseuraksi.”
”Niin, mutta
vain juttelemaan, ettei olemisen suunnitelma
tärvelly.”
”Sinun huumori on kai tunnettua?”
”En mä sitä viljele kuin niiden kanssa,
jolla on tietoa eikä oletusta.”
Mies seuraa tyttöä rappuun ja aina asuntoon asti. Se on vaatimattomasti
ja vanhanaikaisesti sisustettu huoneisto:
paljon mattoja,
seinävaatteita,
yhdessä kauris, jolla on
kauniit kosteat silmät, juomassa
metsälammella,
pitsiliinoja tuolien
selkänojilla,
kokopuiset vanhat, mutta hyväkuntoiset
huonekalut,
kuparipannuja keittiönseinällä. Lintuhäkin päällä on
huppu.
Siellä on kuulemma seprapeippopariskunta.
Miehen mittaillessa paikkoja hän
laskeskelee, että äidillä ja tyttärellä
on eri
makuuhuoneet,
yhteinen keittiö, olohuone ja kylpyhuone.
”Tuletko sinä
hyvin toimeen äitisi
kanssa?”
”Oikein
hyvin.”
”Missä hän nyt sitten
on?”
”Taivaassa.”
”Ei kaiketi
hän siinä tapauksessa kotiin voi tulla?”
”Ei, hän ei
tulekaan kuin
minun ajatuksiin. Vietän koko päivän poristen
hänen
kanssa.”
”Eikö
äitisi ole
mustasukkainen, jos minä olen täällä”, mies kysyi
pitäen
keskustelunaihetta outona, mutta jatkoi sitä, koska
ei halunnut loukata
tyttöä, ja oli
vähän liian humalassa.
Silloin ei ole oikein
päättäväisyyttä. Sitten hän arveli
tytön alkavan kiusoitella siitä, ettei
mies itse osaa
olemisen
kultaista taitoa.
”En usko, mutta sopiiko sun
peseytyä ennen kuin syömme yöpalaa. Tuolla on
joitakin
broidin kalsareita ja
teepaitoja sekä ylimääräinen hammasharja.
Mies näytti
ilmeisen hölmistyneeltä, kun
tyttö hymyili ja sanoi
voivansa
pestä alapäänsä
pikkuvessassa.
Mies värkkäsi
pitkään ja hartaasti
kylpyhuoneen puolella toivoen tytön
nukahtaneen, mutta
turhaan. Hän
havahtui siihen, kun tyttö sanoi:
”Vaatteet on
piirongin päällä, oven ulkopuolella.”
”Kiitos, kiitos,
tulenkin pian”, ja nappaa vaatteet
ovenraosta
kylpyhuoneeseen.
”Sieltähän
tulee niin puhdas poika, posket punaisina.”
”Aika
outoa, että
sinä olet varmasti puolet minua nuorempi ja
puhuttelet
minua kuin
ikäistäsi.”
”Sellaista se
oleminen on. Kaikki ollaan
samanarvoisia.”
”Sinulle on
tullut oikein pakkomieli
minun sanoistani
bussipysäkillä.”
”Ja sä et muista
niitä enää ollenkaan.”
”Miten
niin?”
”Aluks sun höpipnät tuntui kuin sä olisit vähän
pimee. Sitten mä
aloin
kuunnella.”
”Ja.”
”Niissä
on itua. Jos ihmiset osais elää tässä ja nyt, kaikki
olis
paremmin, vähemmän
surua.”
”Niin, kyllä minä vähän
pingotan ja olen kai
nolona.”
”Älä ole. Aletaanpa
yöpalalle.”
Mies menee yhä enemmän lukkoon, kun päiväkin alkaa sarastaa. Syö kyllä
ranskanleipää juustolla ja hörppää teetä, mutta
välttelee tytön
katsetta.
”Otetaanpa tuliaisviinat
pöytään. Ei äiti pahastu, kun ei sen tilassa voi
oikein
nieleskellä.”
”Otetaan
sitten.”
Tyttö poistuu ja palaa kolmen vartin pullo
kädessään, toisessa kaksi
grogilasia.
Hän kaataa paukut,
mutta ei menekään omalle tuolilleen
vaan
istuutuu miehen
polvelle, selkä
miestä vasten. Miehellä on yllä
velipojan
t-paita ja bokserit sekä
verryttelyhousut.
”Kuule minun on vähän hankala syödä,
kun sinä olet minun
sylissäni.”
”Noustaan pois
sitten.”
”Kiitos.”
”Helpottiko?”
Helpotti,
minusta tuntuu, että minun olisi viisasta tilata taksi
ja
lähteä pois.”
”Mihin sä muka
häviät?”
”Kotiin.”
”Poikaparka,
et sä ilman suunnitelmaa pääse musta eroon … ja oleminen
on
kaiken a ja o, ei meneminen, ei tuleminen.”
”Minä arvasin oikein, sinä haluat kokeilla,
olenko minä sanani mittainen
mies.
Näyttääkö, että minä
laskettelen puppua suustani.”
”Ei, mä haluan toteuttaa
suunnitelmaa.”
”Sitä ei voi
toteuttaa, jos on
lähestynyt toista ihmistä omine
pyyteineen
jo
alunperin.”
”En minä ajattele
itseäni. Ylihuomenna mä
olen jo kaukana täältä. Mä käyn
kerran vuodessa tässä
kämpässä.
Me asuttiin kolmistaan täällä.”
”Siis äitisi,
sinä ja
veljesi?”
”Niin”
”Missä
veljesi nyt on?”
”Se on jossain
työkomennuksella. Ei
ole lähtenyt täältä. Mua kolme vuotta
vanhempi. Iso mies,
sun
kokoinen."
”Sinä asut sitten?”
”Se jää salaisuudeksi.”
”Mitä varten?”
”Mä haluun meille vaan tän yhden yön, jota
voin muistella aina kun
koti-ikävä
iskee. Yhtenä omana
juttunani olemisesta.”
”En minä oikein tiedä.”
”Mä en ole kovin hyvä näissä jutuissa, mä
laitan aina itseni etusijalle.
Nyt mä
haluaisin tehdä, mitä
juolahti mieleen.”
”Tämä
yö?”
”Tämä yö. Se mitä siitä
tulee. Jos haluut lähteä
voit mennä ja voit
jäädä. Jos jäät, päätät itse mitä
teet.”
”Mitä sinä tästä
saat?”
”Yhden yön, jolloin mikään ei pakota
mihinkään.”
”Silloinhan sinunkin
pitäisi olla vapaa
lähtemään tai jäämään. Jos toinen
lähtee, toinen saattaa
loukkaantua tai hänelle voi tulla paha mieli.”
”Mutta
hän kestää sen
kyllä. Me molemmat olemme kohdanneet
paljon
pahempaa.”
”Tuo
kauris on
kaunis.”
”Se tuli mun
mieleen, kun mä katsoin dösässä
sun kosteita ruskeita
silmiäs, sanoin, että se on kuin
minun kauriini.”
”Onko se yhtä
säikky?”
”On, mutta tulee joka yö juomaan vettä vaikka
nukun tässä sängyssä, joka
on aivan
puron rannalla.
”Pitäisikö minunkin?”
”En tiedä, kun en ole kauris.
Vaikka kaikki oli valmista ja tyttö nukahti, kauris ei palannut purolle
juomaan vettä. Mies alkoi vaihtaa äänettömästi omia
vaatteita päälleen.
Tyttö nukkui
koiranunta. Mies hiippaili
hiljaa kenkiään kantaen
rappukäytävään. Sulki oven ja eteni
kohti ulko-ovea. Kun hän oli
päässyt
ulos, hän
vaistonvaraisesti
vilkaisi ylöspäin toiseen kerrokseen, mistä
juuri oli
poistunut. Tyttö oli kaapaissut villatakin
ylleen ja
tuijotti
parvekkeelta alaspäin. Siinä he
katselivat toisiaan peläten pienenkin
risahduksen rikkovan
hauraan hetken. Lopulta tyttö sanoi:
”Kiitos.”
”Mistä?”
”Kaikesta
… kun olin lapsi, mietin uskaltaako kauris tulla ihmisen
luo
oikeasti, ihan oikeassa metsässä.”
”Nyt sitten tiedät.”
”Tiedän, sitä ei voi vain tulla ja mennä ilman
suunnitelmaa.”
”Onko se
hyvä?”
”Se on hyvä.”
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 21.1.2009
Junassa
Neljäs matkani Amerikkaan alkoi kello 07:05 Tornion linja-autoasemalta. Ilma oli kostea ja lumi nuoskaa, mutta nyt istun turvallisesti junassa, missä on turkasen kuuma, kuten aina. (Jonkun kännykkä pirisee.) Kuselle pääsen aikanaan.
Linja-autossa mietin sitä, kuinka tätä matkustamista on romantisoitu. Eihän tämä itse asiassa ole kuin odottamista ja sen jännittämistä, pysyvätkö kulkuvälineet aikataulussa. Tuota jännitystä tuli heti tämän reissun alkuun, kun linja-auto liukasteli niin, että sain juosta junaan. Vielä tiukempaa oli nuorella turistitytöllä, joka lähti ostamaan lippua asemarakennuksesta. Tiedä sitten, ehtikö junaan, mutta tiedän sen, ettei hän kuullut kiireeltään sanojani ”You can buy them on the train, as well.” Huusin hänen peräänsä ja se oli jatkoa hänen tiedusteluun ”Can I buy tickets there.” Sai siinä poronsarvet kyytiä. Ne tyttö oli kiinnittänyt reppuunsa ja ne heiluivat hänen juostessa bussipysäkiltä asemarakennukseen. (Toivottavasti ehti kyytiin.)
Yllätys, yllätys: veski oli koko ajan vapaana. Minä en kokeillut ovea, mutta toinen teki sen, ja silloin merkkivalo syttyi kirkkaana kuin tupakka yössä. Ennen tytön sisäänmenoa valo oli vain vaaleanpunainen pantteri. Tyhmyydestä sakotetaan eli istutaan rakko tulessa. Veitseä käännetään pistohaavassa joka kerta, kun juna riemastuu töyssyissä. Aah, minun vuoroni. Täytyy juosta, ettei kukaan ehdi edelleni.
Juna on pysähtynyt Ouluun. Muiden edellä kerrottujen syntieni lisäksi istun väärällä paikalla. Junaan tullessani hääsin vanhan pariskunnan pois tältä paikalta lausuen ”vaunu 34 paikka 21 on tässä, oletan.” He siirtyivät, vaikka istuivat paikoilla 25 ja 26, mistä he olisivat voineet arvata, kun en minäkään tiennyt. Enää ei tarvitse pelätä kuin sitä, että joku häätää minut samalla tavalla kuin minä ajoin pois edelliset paikanhaltijat. Huh, selvisin: kukaan ei pyytänyt minua poistumaan tuolista. Onneksi Herra Kännykkä meni vessaan jo toistamiseen minun nähteni, joten voin itsekin mennä sinne kaksi kertaa tuntematta mitään häpeää tai poikkeavuutta eturauhasen toiminnasta. Arvasit oikein: Herra Kännykkä on mies, jollaisen nykyään löytää jokaisesta kahvilasta, junanvaunusta, elokuvateatterin aulasta eli mies, jonka puhelin soi jatkuvasti häiriten kanssaihmisiä. Edelleen hän on se mies, joka puhuu puhelimeensa luonnottoman kovalla äänellä. Kukaan ei voi olla kuulematta hänen tarinoitaan. Hän tekee bisnestä ja ihmiset joutuvat tyytymään osaansa. Eipä silti, on ilmiössä se hyvä puoli, että paljon itsekseen puhuvan ihmisen ei tarvitse enää hävetä vammaansa vaan hän voi kävellä kadulla pälättäen luuriinsa kytkemättä puhelinta päälle. Köyhät yksinpuhujat voivat ostaa pelkät kuoret ja huhuilla niihin. Yritän välissä torkahtaa, kun yöllä ei tullut nukuttua kuin pari tuntia, jos sitäkään. Innostuin internettailemaan niin, että sydämestä ottaa, millainen seuraava puhelinlasku on. Viime yö ei ollut ainoa kerta. Toisaalta mokoma palvelu ei ole käytössäni ollut viikkoa kauempaa. Täytyy tämän matkan jälkeen asettua.
On se jännää, miten paljon minä teen näitä virheitä, että katson hiukan väärin paikkalippuni ja penkissä olevan numeron tai jotain vastaavaa. Keskiviikkona hain varta vasten vuokrakuitin tammikuulle, kun sellaista ei ollut vielä postitettu, saadakseni asiallisen viitenumeron. En saanut vuokrakuittia, koska sellaista ei ollut vielä kirjoitettu, mutta sain lapun, jossa oli tammivuokran tiedot. Sitten kun samana iltana kävin automaatilla maksamassa vuokran näppäilin komeasti ei viitettä ja kirjoitin maksunsaajalle viestin ´tammivuokra 1999´, toisin sanoen koko lapun hakeminen oli tyhjän kanssa niin kuin tämä paikkalippukin.
Seinäjoelta tulleet ovat istuutuneet alas ja minä päässyt oikealle paikalleni, kun punapää jäi pois. En kehdannut karkottaa häntä paikaltani. Puoli tuntia ennen asemalle tuloa likka paineli norjalaistyylisessä villapuserossaan vessaan – varmasti neljättä kertaa havaintojeni mukaan. Hän viipyi vessassa kaksikymmentä minuuttia ja tuli minun oikealle paikalle puoli metriä tukkaansa menettäneenä. Eniten minua ihmetytti se, minne hän peruukin tai hiuslisukkeen oli sujauttanut, kun hänellä ei ollut kädessään sen paremmin mennessä kuin tullessaan kuin hiusharja ja lakkapurkki. Jos hän kyllästyi laitteeseen niin, että tuikkasi sen pöntöstä alas. Melkoinen temppu parikymppiseltä pusuhuulelta.
Yritin äsken soluttautua ravintolavaunuun, mutta se oli mahdoton tehtävä. Paikka oli kuin nuijalla täyteen lyöty. Yritän kohta uudelleen. Jos ei muu auta, tuon kahvin vaunuosastolle, kuten viistosti vastapäätäni istuva eläkeläispari, joka tuntuu todella muodostavan toimivan yksikön.
Ravintola sijaitsi kahden tupakkavaunun välissä. Niistä pääsi savua myös tarjoilupuolelle. Ei huvittanut jäädä viisitoistametrisen jonon jatkoksi. Tupakkavaunun läpi kulkiessa tuntui kuin olisi tullut manalaan. Ihmiset istuivat apaattisena puhuen kännyköihinsä, pelaten pienillä elektronisilla vempaimilla sakeassa savussa. Olipa sinne linnoittautunut nuori äiti kahden alle neljä vuotiaan lapsensa kanssa. Vistolta se ohikulkijasta tuntui. Haju oli myös törkeä: haisi hieltä aivan päällimmäiseksi ja vasta sitten tupakalta.
Tampereen jälkeen menetin oman yksityisyyteni, kun viereeni istui kaksikymppinen nainen tiikerinkusen värisessä tekoturkissa. Eipä siten että hän olisi minua häirinnyt lukiessaan jotain kirjaa, jonka nimeä en edes viitsinyt häneltä kysyä, mutta enää en voinut rehottaa levällään kuin katuhuora pesulla. Kauniita ihmisiä on jo paljon vipeltänyt. Silti pidän omissa oloissa olemisesta parempana vaihtoehtona kuin juttusille ryhtymistä. Jälkimmäinen ei sujuisi minulta luonnollisesti. Sain nuoren naisen viereeni, kun ravintolassa oli täyttä. Vaikka tytön istuutuminen viereeni, ei johtunut viehätysvoimastani, hän koetti hymyllään rohkaista minua avaamaan suuni. Se ei auennut. Minun jälkeeni naisen viereen istui nuori mies, joka ei saanut suutaan pysymään kiinni.
Vaunuosastolla tyttö otti takin päältään ja laski kirjan penkille. Hän lukee Hesseä. Tuota vanhaa erakkoa, joka ulvoo kuin tämän junan tupakkaosaston pessimistinen henki. Tytössä on tiettyä surumielisyyttä kosteissa silmissään. Surulliset ihmiset päätyvät usein kääntämään Hessen kirjoittamia sivuja, ja käyvät vielä surullisemmiksi. Ujolta tämä seuralaiseni tuntuu. Hän voisi tuskastua, jos uskaltaisin alkaa juttusille jostain ihmeellisestä syystä. Ehkä sellaisesta, että nykyään ei usein näe ihmisiä, jotka lukevat kunnollista kirjallisuutta.
Olemme Hämeenlinnassa. Tyttö sai oman pesän, kun eläkeläispari lähti junasta. Hän selitti menevänsä toiselle puolelle käytävää, kun sieltä vapautui paikka samalla hymyillen kohteliaasti. Minä hymyilin takaisin ja uskon, että me ymmärsimme toisiamme yllättävän hyvin, vaikka emme sanaakaan vaihtaneet. Tein muistiinpanoja hänen lukiessa kirjaa. Molemmat pitivät silti parempana omaa rauhaa keskellä kiirettä ja humua. Ehkä tyttö tarvitsee yksinolevuutta vielä enemmän kuin minä. Hänen surulliset silmät antavat ymmärtää niin, ja sitten kuitenkin ehkä vain nyt. Kaunis tyttö, ei siinä mitään.
Taas on kulunut kolmekymmentä minuuttia. Tyttö istuu toisella puolella käytävää ja on levittänyt tiikerinkusen värisen tekoturkkinsa toiselle penkille. Se todistanee aatokseni oikeaksi: tyttö todella haluaa omaa rauhaa.
Lähdimme Riihimäeltä. Tyttö ja minä saimme pitää reviirimme. Kukaan ei tullut hätyyttelemään eikä enää tulekaan, koska seuraava pysähdys on pääteasema. Voitimme myös toisemme eli emme itse puhkaisseet reikiä toistemme sieluun; vaikka en tiedä, miksi hän nyt istuu tätäkin kirjoittaessani punaiset läikät poskillaan. Ehkä Hesse on niin kiinnostava, mutta tuskinpa pelkästään. Miten vain, tästä lukien en sitä enää mieti vaan alan orientoitumaan Helsinkiin saapumiseen. Onko siinä mitään suuntautumista, en tiedä. En vain halua jatkaa kosteasilmäisen tytön kanssa samalla taajuudella väreilemistä. Kaikkea näet aikansa.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu 11.12.1998
Punainen talo
Punaisessa talossa oli kutsut. Sinne tuli väkeä läheltä ja kaukaa. Kaikki istuivat pyöreän pöydän ääreen. Keskustelu oli vilkasta, kuten aina korkeantason seurapiirikekkereissä. Puhuttiin kaikenlaista, kuten siitä kuinka naapurin emäntä oli ostanut uuden auton, vaikka raha oli kuulemma muutenkin tiukassa. Syötiin hopea-astioilta maukasta kermakakkua ja oltiin iloisia. Mutta silloin muistettiin, että emäntähän oli ollut nuoruudessaan pahansorttinen huora. Ties vaikka sukupuolitaudin saisi, kun tuollaisen ruokiin koskee. Niin eräs arvossapidetty professori kilautti lusikalla pikarin kylkeen ja pyysi puheenvuoron. Hän selitti seikkaperäisesti, kuinka oli mahdotonta saada tartuntaa syömällä talon antimia. Esitelmän jälkeen tai oikeastaan sen kunniaksi syötiin kakkua ja jälkiruuaksi purppuranpunaisia omenoita. Lopuksi hymyiltiin vienosti, kiitettiin emäntää ja mentiin sinne, mistä tultiinkin.
©Yelling Rosa
Kirjoitettu vuonna 1967
